Mikseri on musiikkiyhteisö,
jossa voit kuunnella, ladata ja arvostella suomalaista musiikkia,
lisätä rajattomasti biisejä, luoda oman artistisivun, kerätä arvosteluja ja faneja
Lähetä pikaviesti
Lisää kaveriksi
LadataanLähetetyt biisikommentit
Yhteensä 13 kommenttia.
|
Kommentti kappaleesta |
|||
 |
Hyviä ja huonoja uutisia. Huonot ensin: tämä kappale on kuultu tuhanteen kertaan. Hyvät: laulajalla on tulkinnassaan hyvä läsnäolo. Biisin tekstikään ole aivan huono. Sen äärimmäinen iskelmällisyys vain sekoittaa pakkaa biisin asettuessa muilta osa-alueilta selkeästi pop/rock-karsinaan. Vinkki: kliseet tekevät iskelmän. Niitä kannattaa siis välttää viimeiseen asti. Rehellisyys ja omakohtaisuus tekevät aina vaikutuksen. Laulunteossa pätee mielestäni sellainen ”kultainen sääntö”, että mitään ei kannata koskaan keksimällä keksiä ja pusertamalla pusertaa. Minä uskon siihen, että niin kauan kuin laulu syntyy omalla painollaan ja on edes jollain tasolla totta, se kestää aikaa ja kuuntelua. | ||
|
Kommentti kappaleesta |
|||
 |
Ensimmäinen assosiaatio Vesa Huotelinin lauluäänestä on Ruotsin ”yhden miehen ihme” Timo Räisänen. Suomen kieli ja matalamman rekisterin mukaantulo tuo vaikutelmaan nopeasti mukaan Nummelan vastaavan ”yhden miehen ihmeen”. Henkilökohtaisuus tulee tekstistä vahvasti esiin, mikä sopivasti jalostetussa muodossa saattaa usein tuottaa vahvan ja helposti samastuttavan vaikutelman. En tosin tiedä, miten pitäisi suhtautua lauseeseen ”oon vielä sama Huotelin”. Siinä on samaan aikaan jotakin todella hellyttävää ja jotakin todella kornia. Luultavasti se on neroutta, mutta vielä en voi mennä takuuseen. Asiaa täytyy mitä luultavimmin sulatella muutama päivä, mikä on tietysti merkki persoonallisuudesta ja mieleenpainuvuudesta. Sovituksessa luotetaan intiimiin vähäeleisyyteen, mikä on näinä turboahdetun estetiikan päivinä suhteellisen harvinaista herkkua. Siitä erityisesti pojot Vesalle. | ||
|
Kommentti kappaleesta |
|||
 |
Steely Dan on minulle vaikea yhtye. Se on toisaalta täysin lailla kiellettävää toimintaa, ja toisaalta sitä kuitenkin aina aika ajoin laittaa salaa Gauchon soimaan. Sama pätee Anssi Kaukomaan samasta estetiikasta ponnistavaan Insinööri Nieminen -groove-ilotteluun. Tätä Pop & Jazz –konservatorion oppilaat kuuntelevat etkoilla ja diggailevat, että kyllä läsähtää. Soittopuolessa ei kerta kaikkiaan löydy mitään korjattavaa, mikä tietyssä mielessä on jopa hieman arveluttavaa. Kellontarkkuus saattaa karsia ihmisen tekemisille hyvässä ja pahassa ominaista särmikkyyttä ja epätäydellisyyttä, joka mielestäni on musiikissa mielenkiintoista ja toivottavaa. Mutta kyse onkin mitä ilmeisimmin koulukuntaerosta. Teksti on tyyliltään mukavan vähäeleinen; muutamilla terävillä vedoilla maalataan kolmen kaveruksen tie yhteisestä bändistä omille pikkuhiljaa toisistaan erkaneville elämänpoluilleen. Tämä on ensimmäinen kuulemani kappale, jonka sanoituksessa esiintyy Anssi Nykänen, siitä lisäpisteet (kyllä sitä saatiinkin odottaa). Enää jäin kaipaamaan Anssin itsensä tulkitsemaa puheosuutta | ||
|
Kommentti kappaleesta |
|||
 |
Aleksis Kiven klassikkorunosta innoituksensa saava jylhä balladi kärsii lievästä ”orpo kompastuu sirkkeliin” -syndroomasta, kun Ville Valon ja Nick Caven taajuuksilla taituroiva miesääni laulaa: ”veresi virtaa Helvettiin” ja ”rakkautemme kaiken tuhoaa”. Tekstin vihjaileva ja paljon arvailun varaan jättävä tyyli kunnioittaa kuulijan tulkintakykyä ja esittää ennen kaikkea kysymyksen: kuka laulaa ja kenelle? Lähinnä tulee mieleen, että Kuolema tulee hakemaan naista joka on tätä kutsunut. Tai sitten mies tulee kännissä Tenkasta kotiin ja alkaa messuta. Kertosäe tarjoilee jo itsessään siinä määrin voimakasta kuvastoa, että tässä voisi olla varaa jättää säkeistöt huomattavastikin vähäeleisemmiksi. Kappaleen parasta antia on sellon ja arpeggiokitaran luotsaama komea ja kirkas sovitus, joka antaa sanoituksen paikoitellen liiankin alleviivaavaa synkkyyttä paljossa anteeksi. Vähän on tässä tapauksessa enemmän. | ||
|
Kommentti kappaleesta |
|||
 |
Heresia on Radioheadinsa kuunellut, ja harvoinhan se kovin väärin on. 90-luku maistuu muutenkin Korjauskehoituksesta vahvasti läpi läpi. Grunge-sirottimella koristeltu ”ranteet auki” –kertosäe ei aivan lunasta uhkaavan ja mukavasti kieroutuneen säkeistön asettamia odotuksia. Sydämen vieminen katsastukseen on tuoreempi idea kuin oman hautansa kaivaminen, johon on melko vaikea löytää uutta ja arvaamatonta tulokulmaa. Teksti kannattaa muutenkin kirjoittaa aina mahdollisimman monta kertaa uudestaan. Aiheet ovat ikuisia, mutta suurin haaste onkin saada sanottua sanottavansa niin, että kuulija voi luulla kirjoittajan keksineen rakkauden. Mielenkiintoisin anti löytyy sovituksellisista ja tuotannollisista yksityiskohdista, jotka sävyttävät sävellyksen melko pitkälti harmaaseen taittuvaa palettia. Niin, ja ”kehotuksessa” ei taida olla i:tä (pilkunnussijoista päivää). | ||
|
Kommentti kappaleesta |
|||
 |
Ilmojen halki –kappaleen suurimmat ongelmat löytyvät tekstistä. Ensimmäisessä säkeistössä laulun lyyrinen minä kertoo ettei tule känniin vaikka kuinka paljon kiskoisi. Kertosäe puolestaan on miehisen tulemisen (sen toisen) äijämäinen ylistys. Toisessa säkeistössä puhutaan nyrkeistä, sikareista ja viiksistä, jotka kellistävät ellin kuin ellin. Kun tämä kaikki on ladattu tiskiin, minulle jää hieman epäselväksi mitä oikeastaan halutaan sanoa. Aiheita on mielestäni jo tuossa ainakin viiteen lauluun. Tekstistä voisi saada uniikimman ja sitä kautta mielenkiintoisemman keskittymällä vain esimerkiksi viiksiin tai orgasmiin. Olen varma, että Gösta Sundqvist ja Juice Leskinen ovat molemmat kirjoittaneet mainituista aiheista lukuisia kappaleita. Tai miten traaginen aihe olisi ”mies joka ei koskaan tullut känniin”. Musiikillisesti monin paikoin 90-luvun suomirockin mieleen palauttavan kappaleen hauskimpana kuriositeettina korvaan hyppää ilman ennakkovaroitusta (ja ilman minkäänlaista asiayhteyttä) PMMP-laina ”valitsen luudan taikka lentokoneen”. Masters of Kamasutran yhteensoitossa ei ole kerrassaan mitään vikaa. Kysymyksiä herättääkin lähinnä ristiriita yhtyeen nimen ja laulukielen välillä. Toisaalta, yleisöä kannattaa aina hämmentää. Sen tiesivät jo muinaiset roomalaiset. | ||
|
Kommentti kappaleesta |
|||
|
|
Kaikin puolin erittäinkin kelvollinen kappale on kompastua heti lähtökuoppiinsa laulajan ottaessa turhan paljon vapauksia suomen kielen ääntämisen suhteen. ”Kaikki raahaton menneet, oomat jaattoistenkin” saattaa tietenkin olla jotain minulle toistaiseksi tuntematonta salakieltä, mutta suomea se ei ole. Kannattaa siis vastaisuudessa kiinnittää erityistä huomiota kahteen seikkaan: fraseeraukseen ja tekstin ja melodian suhteeseen. Pitkät äänet melodialinjassa yleensä huutavat seurakseen tuplavokaalia tai diftongia, tai sitten fraseerauksessa on turvauduttava kikkakutosiin. Paikoin hyvinkin beatlesiaaninen kappale tuo soundimaailmaltaan mieleen Jiri Nikkisen mainion debyyttisooloalbumin vuosien takaa. 60-luvun melodisen stemmapopin perinteestä ammentavan biisin mielenkiintoisinta antia on c-osa, joka ainakin sävellyksen osalta uskaltaa poiketa moottoritieltä mökkipolulle, jossa kasvaa kirpakkaa ketunleipää. Stemmalaulua voisi viljellä perinteisten aa-aa -köörien lisäksi enemmänkin. Crosby Stills Nash & Young tehokuunteluun ja arrailemaan, niin kyllä maistuu mansikalta. | ||
|
Kommentti kappaleesta |
|||
 |
Heti ensitahdeista on selvää, että orkesterin jäsenten Leevi-levyt ovat varmasti kaikki jo ihan naarmuilla. Niin selkeät ovat jäljet sylttytehtaalle. Metrolla Mukkulaan -kappaleen kehyksenä toimii Mikan faijan BMW –tyyppinen erisnimiä viljelevä nuoruuden muistelu ja kuinkas sitten kenellekin kävikään –tilannepäivitys. Ratkaiseva ero Gösta Sundqvistin tekstimaailmaan syntyy kokonaisten riimien puutteesta ja paikoitellen ontuvasta säejaosta. Puutteet näillä osa-alueilla on luultavasti korjattavissa korjauskierrosten avulla. Ylipäätään teksti kannattaa kirjoittaa uudestaan niin monta kertaa kunnes se on täydellinen. Korkeushyppääjäkin nostaa rimaa loppuun asti. Rehellisyyden nimissä on todettava, että TMST Experience kuulostaa nimenä lähinnä kuljetusfirman, elämystuotantoyhtiön ja näihin fuusioituneen mainostoimiston kompromissin tuloksena syntyneeltä yhdistelmänimeltä, mikä ei välttämättä ole kovin hyvä asia bändiuraa ajatellen. Toisaalta historia on osoittanut, että menestyvän rockyhtyeen nimi voi olla melkeinpä mikä vaan. Esimerkiksi Don Huonot. | ||
|
Kommentti kappaleesta |
|||
 |
Lähdetään siitä, että Eino Leinon runoja säveliksi pukeva ihminen ei voi olla läpeensä paha. Leinon varhaistuotantoon kuuluva, antologioissa varsin harvinainen, kalevalaisia kaikuja henkivä Samettisilmä –runo on saanut Elon Ilen hyppysissä tekstin tunnelmaa tukevan, konstailemattoman sävelasun. Liekö sitten joosekeskitalomaisen, naturalistisen tuotannon vaiko solistin dave-henkisen, suurpiirteisen artikulaation syytä, osa sanoista menee ainakin parilla ensimmäisellä kuuntelukerralla kuuntelijalta auttamattomasti ohi, mitä ei toivoisi tapahtuvan – varsinkin, kun käsillä on suomalaisen sanataiteen historian kiistattomimman neron aivan liian vähälle huomiolle jäänyt voimannäyte. Tämäntyyppiset Leino-sävellykset ovat ilman epäilystä melkoisen kovaa kamaa jatkoilla kuuden aikaan aamulla, kun pastis lasissa vähenee, ja aika ja paikka menettävät hetkeksi merkityksensä. Sellaisia hetkiä tarvitaan täällä Jumalan selän takana aina aika ajoin. | ||
|
Kommentti kappaleesta |
|||
 |
Torinkulmalla on paletti erittäin hyvin hallussa. Ainakaan yhteensoitosta ei bändin urakehitys tule jäämään kiinni, siinä määrin vastaansanomattomalla tenholla ja eteenpäinvievällä imulla kulkee oivallisesti nimetyn Betonitelkkarin vekarat –kappaleen perinnetietoinen kitarariffi. Lyriikoiltaan Torinkulma näyttää paljastuvan Nurmio-Röyhkä –koulukunnan puhdasveriseksi edustajaksi, joskin asiaankuuluvaa nyrjähtäneisyyttä soisi erityisesti tällä saralla kuulevansa enemmänkin. Laulusolistin nurmiomainen fraseeraus rikkoontuu hyvin mielenkiintoisia assosiaatioita synnyttävällä tavalla, kun jossain laulusolistin sielun syövereissä piileskelevä piilopatemustajärvi aika ajoin kohottaa päätänsä. Kappaleen tuotantoa kuunnellessa tulee mieleen, että ulkopuolisen korvaparin hyötykäyttö tuotannollisen konsultaation merkeissä ei varmastikaan olisi ainakaan keneltäkään pois. Erityismaininnan ansaitsevat mainiolla pieteetillä yhteen hiileen puhaltava rumpu-basso –komppiryhmä, ja aivan erityisen erityismaininnan ansaitsee rumpalin täysin vastaansanomaton sisääntulofilli. | ||
|
Kommentti kappaleesta |
|||
|
|
Ensihämmennyksen jälkeen Northern Starin kieroutuneella tavalla AOR-henkinen I Want The One I Can’t Have herättää koko joukon kysymyksiä: Onko kyse neroudesta vai onko kyseessä vain liian vapaa-ajan ja turhautumisen tunteen aiheuttama sekvensseriohjelman syövereihin sekoaminen aka Delirium Logicus Cubasis? Miksi konerummut? Miksi käsittämätön daveweckl-ogeli sämplefilli? Onko kitaraa soittava henkilö etäistä sukua Johnny Marrille? Mitä laulusoundille on tehty? Mikä tekee kokonaisuudesta niin puoleensavetävän, vaikka teksti ei ole erityisen ansiokas – johtuuko se ainoastaan siitä, että sävellys on loppujen lopuksi erittäin onnistunut vai johtuuko se nimenomaan konerummuista ja ogelifillistä ja kitaristin mahdollisesta Marr-yhteydestä? Kustaanko minua silmään? Mihin tämä maailma oikein on menossa? | ||
|
Kommentti kappaleesta |
|||
 |
- Ensimmäiset assosiaatiot kappaleesta vievät Pekka Strengin ja Kuusumun profeetan suuntaan, joskaan psykedeelisyysmittari ei vielä aivan kyseisten artistien lukemissa värähtele. - Kappaleen kiistämätön vahvuus on sen maalailevassa, odottavassa ja hieman elokuvamaisessa tunnelmassa, joka voisi loppua kohden hieman kasvaakin. Nyt draaman kaari jää minun makuuni hieman liian staattiseksi. Doorinen maisema istuu hyvin kappaleen otsikkoon. - Poljennoltaan biisi tuo mieleen Velvet Undergroundin Venus In Fursin, jonka tunnelma kaikessa uhkaavuudessaan ja maagisuudessaan on täysin omaa luokkaansa. Sovituksessa olisikin mielestäni tilaa vielä parille ”nyrjähdykselle”, esim. digeridoolle tai udulle. | ||
|
Kommentti kappaleesta |
|||
 |
- Anssi Kela ja Egotrippi kuuluvat Kevätlaulussa niin vahvasti läpi, että paikoin laulufraseeraus ylittää knipimäisyydessään jopa herra Stierncreutzin itsensä, ja rumpusoundit ovat kelohongan makuisuudessaan kuin Suoraan Nummelan sessioista trigatut. - Soundien juurevuus ja rouheus miellyttää, mutta laulaja/lauluntekijän oma uniikki ääni antaa vielä odottaa esiinmarssiaan. Suomenkielisen musiikin ollessa kyseessä tuo kaivattu omaleimaisuus on usein saavutettavissa ensisijaisesti tekstien kautta. Ja siihen parasta treeniä on jatkuva, päivittäinen kirjoittaminen. Vaikka se olisi sitten lause päivässä. Häivähdyksiä omasta kirjoitustyylistä on kuitenkin havaittavissa jo Kevätlaulussa. Minulle tuo poplyriikan tyyli edustaa tietynlaista impressionismia, maalaillaan suurin, nopein vedoin hetken fiiliksiä ja vaikutelmia. Sitä kannattaa työstää eteenpäin, jopa liiallisuuksiin asti. Takaisin on aina helpompi tulla. - Kevätlaulu on kuuntelukokemuksena erittäin miellyttävä. Laulun nimi ei petä lupaustaan: vuoden pimeimpänä päivänäkin Kevätlaulu onnistuu murtautumaan läpi loskaisen pimeyden väsyttämän mielen. Silloin on ilmeisesti jotain tehty oikein :) | ||
