Mikseri.net

Opeth : “Still Life”
Peaceville Records 1999.

Opethin kolme ensimmäistä levyä ovat osoittaneet sekä poikkeuksellisen tasokasta että kohesiivistä uudistumis- ja muuntautumiskykyä musiikillisella saralla. Eritoten edellinen täyspitkä “My Arms, Your Hearse” vei yhtyeen ääripäitä merkittävissä mittasuhteissa kauemmas toisistaan. Yhtyeen metallinen puoli kuulosti ennenkuulemattoman raskaalta, ja tunnelmoivampi ulottuvuus syveni huomattavasti. Kappalemateriaali pääsikin oikeuksiinsa hyvin pitkälti saundipolitiikan ansiosta, joka oli kahta ensimmäistä teosta huomattavasti erottelevampi ja tukevasointisempi.
Neljännelle levylle on haettu selkeästi erilaisempaa linjaa myös siinä suhteessa, että yhtyeen tukevoitunut äänivalli on korvattu särmikkäämmällä ja orgaanisemmalla versiolla. Riffikitara ei jyllää rumpujen kanssa death metal -tyylille olennaiseen ylikompressoituun malliin, vaan myös basso sekä kitaramelodiat ovat saaneet tilaa hengittää jatkuvasti elävien kappaleiden sisällä. “Still Life” onkin kappalemateriaalinsa puolesta selkeästi yhtyeen harkituin ja aikuismaisin. Jykevät ja jyräävät riffit alleviivaavat seesteisempien ja eteeristen osioiden kauneutta ja haurautta määrätietoisen tyylikkäästi, ja kokonaisuuden määrittävät langat pysyvät tiukasti nelikon käsissä koko 63-minuuttisen äänikollaasin ajan joutumatta kertaakaan hakoteille.
Johtohahmo Åkerfeldtin mieltymykset 70-luvun progressiivisen rockmusiikin suuntaan ovat saaneet enenevässä määrin suurempaa roolia kronologisesti ajateltuna, ja neljännellä albumilla ne ovat saaneet jo todella merkittävän roolin. Brutaalimpaa otetta on löysätty karvan verran, ja riffipuoli tuo mieleen tietyllä tapaa ajateltuna lähinnä melodisimman Emperorin yhdisteltynä Porcupine Treen 90-luvun loppupuoliskon levytyksiin. Kappaleiden progressiivisesta otteesta kielivät pitkäjänteisyyttä koettelevat kymmenen minuutin kappaleet, rakenteiden moniulotteisuus sekä tulkintakyvyn laajeneminen. Henkilökohtaisesti arvioituna hienoimmat hetket koetaan kappaleissa “The Moor”, “Benighted”, “Face of Melinda” sekä “Serenity Painted Death”, joista jokainen edustavat tarpeeksi erilaisia puolia Opethista vuosimallia 1999, kuitenkin yhtyettä personoivat elementit ovat jokaisessa kappaleessa hyvin selkeästi läsnä.
Koska “Still Life”:n sisältämä musiikillinen ja sanoituksellinen konsepti on loistavassa vuorovaikutuksessa toistensa kanssa, on mahdotonta olla tarttumatta levyn ulkomusiikillisiin seikkoihin. Kansitaide lehdykän sisäsivuineen päivineen on hyvin huolellisesti toteutettu pienintä yksityiskohtaa myöten, joten edes sen puolesta en keksi mitään kritiikkiä ansaitsevaa seikkaa levyltä. “Still Life” on niin musiikillisesti kuin sanoituksellisestikin ehdottomasti hienointa Opethia tähän mennessä.

10 / 10

Parasta Opethia. "White faced, harggard grin / This serenity painted death / With a halo of bitter disease / Black paragon in lingering breath" \,,/

Opeth on vaan paras... ei voi muuta sanoo.