|
karman hardon
2018 viestiä
|
#27 kirjoitettu
02.04.2025 17:15
Kaikenlaista moulinexia sitä on nurkissa joskus pyörinyt... soittohommat alkoivat faijapuolen vanhalla akustisella pikkujullina. Sit yläasteikäisenä hommasin ekan sähkökitaran, sellaisen halvan Williams-merkkisen ritsan. Se vaihtui sit Ibanezin siihen perinteiseen "Roadstariin" jossain vaiheessa, kunnes sit eka kunnollinen keppi oli joku Washburnin hevikeihäs floikka-tallalla ja systeemeillä. Sit kitara vaihtui kiippareihin joskus ysärin puolivälissä. Eka kosketinsoitin oli joku Kawain halpa hikilauta, mut aika nopsaan tein sit aikamoisen löydön Keravan Intro-Musicista ja ostin halvalla vanhan Rhodes-sähköpianon, sen suitcase-mallin. Kusistahan sitä oli roudata minnekään yksin, ja sit kun bändihommatkin jäivät aika pitkäksi aikaa tauolle, myin sen veks. Se oli mun ekassa yksiössäni lähinnä ruokapöytänä, kun siitä sai kätevästi sen kannen alas suojaksi. Vitun raskashan se oli soittaa verrattuna vaik Nord Electroihin.
Vähän ennen vuosituhannen vaihdetta alkoi taas soittohommat maistua ja ostin Alesiksen ysärin alkupuolen lippulaivan jostain studiosta Pitskusta. Se oli mulla itse asiassa ihan koko vehkeen elinkaaren päähän - viimeiset savut se päästi ulos joskus 2016 ja sit kiikutin sen raadon kaatopaikalle. Ei se tosin aktiivikäytössä ollut enää vuoden 2006 jälkeen ihan hirveesti ollut.
2005 hommasin Alesis Ion va-synan. Se on ollut hinta-laatusuhteeltaan ehkä paras vehje: halpa ja hiton hyvät soundit. Se halpa hinta tietysti sit jossain vaiheessa kostautui, kun se alkoi laukeemaan vähän joka paikasta. Mut kiersi se keikoilla mukana melkein 10 vuotta.
About 2009 ostin sit Clavian Nord Electro 2:n. Siihen loppui viimeistään se aidon Rhodes-pianon haikailu. Eihän niitä vanhoja jumppakuulia oo vitunkaan järkee roudata keikoille, studioon sellaisen vois tietty ostaa, jos olis studio ja haluais välttämättä tehdä soittamisestakin taas sellaista aerobista liikuntasuoritetta. NE2 oli ehdottomasti paras ostos ikinä. Sit kun soittohommat tuossa 2016 loppuivat erinäisistä syistä, jossain vaiheessa piti tuokin pistää lihoiksi rahapulassa (auto hajosi, ja se oli kuitenkin tarpeellisempi kapistus arjessa kuin vähälle soitolle jäänyt kosketinsoitin). Toi mun NE2 oi tietty se tynkämalli, ja välillä olis ollut tarvetta varsinkin keikoilla niille ylimääräisille oktaaveilla - eli jos tuollaisen viel hommaan uudestaan, en tota lyhyempää mallia ainakaan.
Sit se tais olla joskus 2005/2006, kun ostin käytettynä vanhan legendan, Kurzweilin K2000:n. Helvetin vähälle käytölle se sit kuitenkin jäi, mut pääsinpäs veistelemään Robert MIlesin "Children"-biisin pianokuviota ihan ehdoin soundein! Tämäkin sit alkoi hajoilemaan jossain vaiheessa ja sain sen myytyä viel varaosiksi ennen kuin se sanoi sopimuksen lopullisesti irti.
Jossain vaiheessa 2007 tai 2008 hommasin Rolandin Alfajuno 1:n ja sen mukana tuli se harvinainen MIDI-kontrollerikin. Omissa musaprojekteissa tota ei kyl tullut käytettyä oikeastaan mihinkään - keikoilla sitä välillä piti roudata mukana, kun piti taata nopeammat soundivaihdot: oli kätevämpää roudata sellaista vitun typerää, kerrostalon kokoista kiipparikioskia, ett sai neljä eri soundia käyttöön sillai "instantly" joissain biiseissä. Muuta syytä tohon hölmöilyyn ei ollut. Enää nykyään en tohon leikkiin lähtis, vitunmoinen roudaaminenhan siinä oli kun piti olla 4 kiipparia, 2 ständiä, vitusti piuhoja yms. sälää. Ei kiitti. Syynä tosin oli se, että ao. bändin kiipparijudanssit olivat edellisen kiipparistin käsialaa - ja tyypillä oli hieman eri lähestymistapa biiseihin kuin mulla, ja tietty aivan erilaiset vehkeetkin. Nykyään yrittäisin sovittaa kiipparit niin, että pärjää max kahdella kiipparilla livenäkin - muuten touhusta tulee helposti sellaista vitun säheltämistä, jos joku niistä miljoonasta vehkeestä alkaakin keikalla vittuilemaan. Nimim. "kokenut"
Tosta Alfajunosta mulla oli viel se räkkiversiokin, missä oli Alfajuno 1 + 2 soundit. Se tosin oli pikkuvikainen jo sillon kun sen ostin; se rohisi yms. enkä jaksanut sitä koskaan korjauttaa. Nämäkin päätyivät sit jossain vaiheessa kiertoon. Tossa Rolandissa oli kyl hyvät synabassot, mut ei mitään niin erikoista, etteikö sellaista samaa irtoaisi jo paljon helpommin jostain softastakin. Sen kontrollerin kanssa omien soundien muokkailu oli suht helppoa, mut ilman sitä se olis ollut aivan perseestä.
Räkissä on ollut sit Novationin Bass Station, mut sekin lähinnä keräsi sit pölyä. Silloin kun toi Ion vielä toimi, ei ollut mitään tarvetta synabassoille mistään muusta vehkeestä, koska sen synasoundit olivat niin hyviä, vaikkei se ees ollut aitoa analogiaa.
Waldorfin Micro-Q oli mulla myös joskus, mut sen soundimaailma oli ehkä vähän liian psyketrancea mun makuun, joten sen käyttö jäi lähinnä pelleilyasteelle. Samoin kuin Korgin EA-1:n. Jotain hauskoja Goa-riffejä sillä tuli duunailtua, mut eihän mulla sille mitään järkevää käyttöä koskaan ollut, joten muutaman vuoden leikkimisen jälkeen se lähti kiertoon.
Rolandin MC-303 päätyi omistukseen myös joskus, mut sehän on lähinnä legendaarinen sen vittumaisen käytettävyytensä puolesta - leikkimiseen ihan hauska vehjes, mut vakavampaan työstämiseen: ei vittu koskaan enää!
Jotain halpis-romplereita on ollut muitakin, mut en enää ees muista mitä ne mahtoivat olla, koska ne osoittautuivat heti kättelyssä niin paskoiksi että lähtivät kiertoon. Yks niistä oli sellainen muutaman oktaavin valkoinen muovikiippari mustilla knobeilla. Soundit nyt ei olleet ihan sysipaskoja, mut kiipparin rakenne oli kyl niin heppoinen, ettei sellaista lelua ois koskaan voinut keikalle ottaa mukaan.
Viel viime vuonna oli käytössä 100-vuotta vanha pianokin, tosin ei täällä himassa, kun ei tänne sellaista vois tuoda, vaan vaimon yrityksen tiloissa, mut sit kun vuokrasopimus päättyi joskus viime kesänä, koitin aikani tarjota sitä pianoa hyvään kotiin, mut eihän niitä enää kukaan halua, joten paalaimeen se sit vissiin päätyi - se jäi mestan omistajalle, joka luultavasti - huomattuaan, että se painoi yli 200 kiloa - pisti sen säleiksi ja kaatopaikalle. Pianonvirittäjä kun kävi laittamassa sen soittokuntoon, se arveli pianon iäksi noin 100 vuotta sen koneiston perusteella. Se oli Westerberg-merkkinen (firma lopetti joskus 60-luvun alussa). Hitto, että se soi hyvin, mut sen sisukset olivatkin ehtaa puuta ja valurautaa - siitä se järkyttävä elopaino! Kun haettiin se siihen mestaan, se vaati 4 aikuista miestä kantamaan ja silti se painoi aivan vitusti.
Ellen asuis kerrostalon 3. kerroksessa (ei hissiä!), olisin roudauttanut sen jollain muuttofirmalla himaan, mut ei se olis ees kääntynyt tuolla ahtaassa rappukäytässä, joten sille oli vain sanottava hellät hyvästit. Enemmän mua ketuttaa toi pianon menettäminen kuin se, että joskus tuli rahanhimossa myytyä se 1970-luvun Rhodes (nykyään olisin saanut siitä saman verran hintaa euroissa, mitä nettosin markoissa).
Bassoakin olen soittanut parissa bändissä tässä vuosien varrella, mut omia bassokamoja mulla ei oo koskaan ollut. Kitaravahvistimiakin vain kaksi: ensin joku 15W linnunpönttö ja sit joku sellainen pieni Marshallin combo vai miks niitä sanotaan. Olikohan siin 30W tehoa tai jotain.
Äänityskamojakin on ollut jos jonkinlaista vekotinta. Nykyään ei enää paljoo mitään - en tiiä oliko järkee hamstrata vitusti laitteita, kun ei ollut ees kunnollista mestaa missä äänittää mitään - jossain betonikuutiossa ei tarvii nähdä ees unta sellaisesta. Äänikorttina oli ensin Avidin Digi002 ja softana Pro Tools (joku 6.jotain versio, muistaakseni vuosimallia 2008 tai jotain), mut en koskaan oikein digannut tosta "Protarista", joten siirryin sit Apple- ja Logic-leiriin about 2010. Äänikortiksi vaihtui Motun 8-Pre, mikä oli oikeastaan paskempi kuin toi Digi, mut Logic Pro 8 ei oikein wörkkinyt sen Digin kanssa kauheen hyvin - sitä paitsi käytin äänikorttia vain syntikkahommiin, joten sillä ei ollut niin väliä, ett äänikortin etuasteet oli tossa aika paskat.
Sit kun nauhoitin Carved in Ashes lättyä 2012, se paskuus kävi vähän ikävällä tavalla ilmi, mut onneks sain lainaan sen saman hintaluokan Yamahan kaverilta. MRX-jotain vai mikä vittu se nyt oli. Sen valmistus on kuulema jo lopetettu, joten ei sillä väliä.
Akkarina mulla oli joku Yamahan halpis, mut se hajos jo 10 vuotta sitten. Sille ostin joskus etariksi sellaisen kullanvärisen paskuuttimen T-kaupasta, mut sit kun huomasin, ett siinäkin se putki toimi lähinnä tunnelmavalaistuksena eikä soundin parantimena, pistin sen kiertoon.
Mikrofoneista kallein mitä joskus oli tais olla AKG:n C-414:n se juhlavuoden malli, jossa oli yks ylimääräinen suuntakuvio. Sekin meni lihoiksi sitten sen vuoksi, kun autokorjaamolasku sai nostelemaan kulmakarvoja vähän pahemman kerran. Vittu noita saatanan autonromuja...
Tosin nykyään, kun en ehkä enää ihan prioriteettina arvosta mikeissäkään sitä, ettei ne väritä soundia yhtään, jos budjettia olis, en ehkä ostais tota C-414:a, vaan koittaisin metsästää vaik käytettyjen markkinoilta Neumannin KM-184 stereoparia. Tota edellämainittua CIA:n lättyä kun nauhoittelin, sain sellaiset kaverilta lainaan, ja soundissa oli aivan helvetin iso ero Neumannin eduksi, kun vertasin vaikka tolla stereoparilla ja sit kombolla AKG C-414 + AKB C-451B nauhoitettua akkaria. Noi "Nipat" värittävät soundia enemmän, mut sillai hyvällä tavalla!
Vanhassa asunnossa oli jossain vaiheessa äänittely/miksausmonitoreina Genelecin 8030-pöntöt subbarilla. Siis sellaisessa 1970-luvun tiiliverhoillussa painajaisessa. Joo, eihän se mikään kuningasidea sit ollut. Jotain referenssimiksauksia kun tuli tehtyä, huomasin ikäväkseni, että Sonyn kotiteatterikajareilla miksatut jutut kuulostivat ihan yhtä hyvin miksatuilta kuin niillä Gensuilla ruuvatut jutut. Silloin olin viel sellaisessa duunissakin, ettei jäänyt bänditreenien ja keikkojen jälkeen pahemmin aikaakaan mitään omia projekteja miksailla enää himassa, joten se paketti lähti sit jossain vaiheessa kiertoon, sekin. Tulipahan suhteellisen kalliisti todettua, ett ilman akustointitoimenpiteitä on aika turha sijoittaa High End -vehkeisiin, kun ei niistä sit kuitenkaan saa irti sitä poweria paskan huoneakustiikan vuoksi - ja perheelliset varmaan tietävät, kuinka helppoo olis ylipuhua vaimo tai tyttöystävä antamaan suostumus olohuoneen akustoimiseksi äänitys- tai miksauskäyttöön 
Opettelin sit miksaamaan luureilla (Beyerdynamic DT-770) sen verran auttavasti, ettei korvat nyt verta ala vuotamaan, jos jotain demotteluja muille pitäis esitellä. Mitään julkaisuun menevää kun ei oo tarkoituskaan himassa tehdä - kyl ne "kaupalliset" hommat mennään sit ihan oikeaan studioon tekemään, monestakin eri syystä, jos tässä vielä vaik erään vanhan bändiprojektin kanssa olis tarkoitus ehkä jossain vaiheessa laittaa hommaa uudestaan tulille.
Sen verran on kaikkea halpaa digipaskaa kiertänyt omien pikkukätösteni kautta, ett jos tässä vielä siunaantuu budjettia ostella hardis-vehkeitä nurkkiin, noita budjettiluokan humpparomplereita tai halpoja va-syntikoita en aio enää riesakseni hankkia. En oikein enää innostu ajatuksesta, että olohuoneessa olis yks seinä sisustettu ziljoonalla kiipparilla, joista en sit käyttäis aktiivisesti kuin ehkä paria, kolmea. Sit kun oon vielä aika karvaasti kokenut sen, mitä käy, kun joku halpis vehje alkaa leviämään - jos ei sitä tarvii roudata sorttiasemalle, niin ei siitä ainakaan enää pahemmin rahaakaan saa, jos sen varaosiksi joutuu myymään. Vaik syntikkapuolella noi analogit maksavat aika vitusti, niitä pystyy kuitenkin korjaamaan viel vaikka 30 vuoden päästä - näitä piirilevyihmeitä ei näköjään pysty korjaamaan enää välttämättä edes 10 vuoden päästä, jos valmistaja on tehnyt mahalaskun.
Fantasiointilistalla on oikeastaan vain kaks soitinta: joku Clavian Nord Electro -malli, noita uudempia, pidemmällä oktaavilla, ja sit joku aito uusioanalogi, Moog tai Prophet. Jos ei niillä pärjää näissä mun omissa jutuissa, niin sit varmaan kannattais alkaa miettimään jotain muuta harrastusta - vaik sudokujen ratkomista tai pitsin nypläystä. Omaa äänitystudiota ei enää tarvitse miettiä, kun nykyisessä kämpässä ei jo naapureiden vuoksi voi mitään isompaa meteliä pitää. Eikä täällä olis tilaakaan.
|
Ladataan
.
: 
Prioriteetit.