Mikseri.net

#2 kirjoitettu 02.09.2021 21:34

Harjoitus tekee mestarin ja pelkillä hyvillä luonnonlahjoilla voi päästä jollekin tasolle, vaan tuskinpa absoluuttiselle huipulle kuitenkaan. Jälkeä syntyy kun luonnon lahjat ja harjoitusinto kohtaavat samassa persoonassa. Vai syntyykö ihan noillakaan?

Luontaisten lahjojen, taipumuksen tms. lisäksi pitäisi kai huomioida mm. ruumiinrakenne, motoriikka, hapenottokyky ja psyyke, joiden merkitys erityisesti huippu-urheilussa saattaa olla todella suuri. Ovatko edellä mainitut osa "luontaisia lahjoja"? Kai ne sinnekin voi lukea jos haluaa, mutta heitänpä niistä kuitenkin vähän jerryä ihan erikseen.

Oikea ruumiinrakennekaan (sopiva pituus ja paino) ei auta moukarinheitossa, jos heittäjän motoriikka ja nopeusominaisuudet eivät riitä tarpeeksi nopeisiin pyörähdyksiin ringissä.

Valioliigassa ei taida olla yhtäkään alle 185 cm pitkää maalivahtia vaan suurin osa on yli 190 cm. Maalivahdin ulottuvuus ja peittävyys ei harjoittelemalla kasva vaikka mm. pelinlukutaidolla ja ponnistusvoimaa kehittämällä voidaankin korvata puuttuvia senttejä absoluuttisen huipun alapuolella. Sen sijaan keskikentällä ja laidoilla, joissa nopeudella ja teknisellä taitavuudella on suurempi merkitys kuin isolla koolla, näkee huomattavan lyhyitäkin ja hyvin menestyviä pelaajia. Muutamia poikkeuksia toki löytyy kuten joka asiassa.

Lentopallossa lähes kaikki huippupassarit ovat nykyisin yli 190 cm mittaisia koska passarille kuuluu myös torjuntavastuu ja passaajatkin joutuvat aina silloin tällöin verkkokamppailuihin tai jopa iskulyöjiksi tilanteen tullen. Jos pituus on 160 cm ei auta vaikka passaustekniikka olisi hurjalla harjoittelulla huippuunsa kehitetty; mikään joukkue ei kestä sitä että vastustaja takoo jatkuvasti palloa lattiaan liian matalan torjujan yli. Sen sijaan takakentän liberot, joiden tehtävänä on möyriä liki mahdottomia palloja takaisin peliin, ovat yleensä pieniä ja ketteriä miehiä tai naisia enkä nyt ihan heti muista nähneeni koskaan yli 190 cm liberoa kentällä.

Olen kuullut väitettävän, että hyvin lyhyt- ja paksusormisen henkilön on merkittävästi vaikeampi opetella soittamaan esim. pianoa todellisella huipputasolla kuin sellaisen jolla on pitkät ja hoikat ns. pianistin sormet. Siinä ei taida hirveästi auttaa vaikka olisi muuten kuinka musikaalinen himoharjoittelija tahansa ja osaisi musiikin teorian vaikka unissaan; soittajalla olisi lahjoja muttei kuitenkaan ihan paras mahdollinen ruumiinrakenne. En tiedä, onko asiaa koskaan tutkittu vai ei mutta ei pitkistä sormista ainakaan ole haittaa (ei edes kitransoitossa).

Jos esiityjät (muusikot, urheilijat, näyttelijät yms.) eivät kestä esiintymisen aiheuttamaa hermopainetta, voi olla että kannattaa harkita alan vaihtoa ajoissa. Jos juoksija menestyy pikkukisoissa mutta on aina maha ruikulilla piirikunnallisia suuremmissa geimeissä, voi olympiamitalit unohtaa. Aika ajoin putkahtelee doping-testeissä esiin ampujia, jotka ovat yrittäneet rauhoitella sykettään betasalpaajien avulla; siitä voi päätellä, että ongelma on niin paha että se haittaa jo suoritusta.

Jos konserttipianisti on niin hermona, että unohtaa biisin tai sotkeutuu sormiinsa, kannattaa etsiä uraa vaikkapa oopperan harjoituspianistina. Muistan lukeneeni joskus Hesarista arvostelun, jossa todettiin että pianistin piti keskeyttää kappale pariinkin otteeseen ja käydä rauhoittumassa takahuoneessa ennen kuin pystyi vetämään konsertin loppuun. Seuraavien konserttien yleisö meni paikalle arvatenkin katsomaan menevätkö sormet ja ajatukset solmuun tälläkin kerralla.

Tuossa nyt oli pari ajatusta asiasta ja sitä sivuten ja sen vierestäkin.

#3 kirjoitettu 03.09.2021 11:58

Todella taitavat futarit ovat yleensä sellaisia, jotka ovat pelailleet futista tuntikausia pien- ja pihapeleissä joka päivä. Tuon kun aloittaa viisivuotiaana ja vetää 4 tuntia päivässä niin tuleehan siitä ihan huikea määrä harjoitusta jo ennenkuin on täyttänyt edes 18.

Jos vielä on päässyt vaikkapa 14-vuotiaana ison seuran junioriakatemiaan ohjattuun harjoitteluun, jossa ruokakin on huolella harkittu, niin tie tähtiin voi olla auki. Siellähän koutsit osaavat nopeasti päätellä kuka sopii millekin pelipaikalle. Luin juuri yhdestä takavuosien tähdestä, joka oli omasta mielestään hyökkääjä mutta josta akatemiassa tehtiinkin puoliväkisin huippuluokan pakki joka pystyy ryöväämään hyvällä tekniikallaan palloja ilman rikkeitä, ja jonka nopeus riittää tekniikan lisäksi wing-backinkin rooliin. Ilman valmennuksen oivallusta miehestä olisi todennköisesti tullut jonkun divariseuran hyökkääjä. Tässä tapauksessa myös ulkoiset olosuhteet eli akatemia ja valmentaja vaikuttivat siihen mitä henkilöstä lopunperin saatiin irti.

Kun itse pelailin C-juniorina paikallisessa seurassa niin virallisia harjoituskertoja oli 2/vk eli yhteensä n. 5-6 tuntia viikossa; ei siis ihme ettei minusta tullut huippua vaikka harjoituksista ei laistettu koskaan ja vaikka pelailtiin palloa muutoinkin paljon lähikentällä. Mutta kun marras - maaliskuussa ei koskettu futikseen ollenkaan, niin kovin pieneksihän nuo treenimäärät jäivät. Itse lopetin B-juniori-ikäisenä kun musiikki alkoi kiinnostaa futista enemmän mutta ei niistä muistakaan tullut paria alasarjajyrää kummempia.

Eli tuleeko 10.000 tunnin harjoittelulla ekspertiksi? Vastaus riippuu aika lailla myös siitä mitä ollaan tekemässä ja miten se tehdään. Tekemisen intensiteetilläkin on väliä eli ollaanko todella keskittyneitä vaikkapa lukemiseen ja painetaan asioita muistiin tai vedetäänkö joku fyysinen treeni tosissaan ja ohjattuna vai pakkopullana puolivaloilla vähän sinnepäin.

Vastaan lopultakin kysymykseen: on se mahdollista jos ollaan tosissaan ja tietyt tavoitetta tukevat perusedellytykset ovat kunnossa.

#4 kirjoitettu 03.09.2021 12:43

Mielenkiintoista juttua jalkapallosta. Itse pelailin nuorena koripalloa. En omaa minkäänlaista lahjakkuutta. Suvussa ei ole urheilijoita. Ehkä vähän sitä kestävyyttä on luontaisesti, mikä nyt ei koriksessa niin oleellinen ehkä ole.

Pointti on kuitenkin se, että olin lähes ahkerin tai muutaman ahkerimman treenaajan joukossa. Ansaitsin siten paikan joukkueessa. Juostiin myös pitkää matkaa joskus treeneissä ja taisin olla joukkueen toiseksi paras. Meitä oli n. 15 pelaajaa.

Sitten lukiossa järkeilin, 17-vuotinaana, että korkeintaan pääsen divariin pelaamaan, jos jatkan. Opiskelu oli vaativaa eikä treenaaminenkaan mitään leikkiä ollut. Meillä oli treenejä nelisen kertaa viikossa ja viikonloppuna usein peli. Siihen ynnätään kunnianhimoiset jatko-opiskelusuunnitelmat, niin päätin tuossa kohtaa lopettaa pelaamisen ja keskittyä opiskeluun.

Rakas laji on yhä minulle...Mutta ei minusta ammattilaista olsii tullut, vaikka olisin treenannut miten. Kehityin kyllä paljon treenaamalla. Muuten olisi varmasti harrastus loppunut jo aiemmin.

#5 kirjoitettu 03.09.2021 14:03

Mulla on räp ja riimien kirjoittaminen ollut harrastuksena vähän yli 20 vuotta. Luovaan tekemiseen koen, että mulla lahjakkuutta on. En oo kuitenkaan uskaltanut heittäytyä siihen, että lähtisin luovalle alalle. Vielä vähemmän olen miettinyt ammattimuusikon uraa. Harrastus siis.

Vähän epäloogisesti räp alkoi mulla, kun olin koriksen lopettanut. Eli halusin opiskelun vastapainoksi kuitenkin jotain ja musiikki oli jo pitkään kiinnostanut.

Aika jännää, että nyt kun mietin, niin moni mun joukkuetoveri oli entisten urheilun kilpaharrastajien lapsia. Mun vanhemmat on ehkä sunnuntailenkkeilijöitä enemmänkin. Kyllä se perimä vaikuttaa todella paljon ja se, mihin lapsena kannustetaan.

Harjoitusta on tullut niin kirjoittamiseen sekä räppäämiseen eli ääntämiseen tai lausumiseen paljon. Siihen on löytynyt myös motivaatiota. Olen miettinyt myös, että se luovuus vähentyisi, jos olisi joku selkeä rajoitettu aika tekemiselle. Olis tehtävä työkseen.

Mutta on mielenkiintoista miettiä, että mikä se lahjakkuuden ja työn tekemisen ja harjoittelun suhde pitäisi olla, jos huipulle tai ammattilaiseksi meinaisi.

#6 kirjoitettu 03.09.2021 16:15

Olen sen verran lueskellut noita futisaiheisia artikkeleita, lehtiä ja kirjoja että jotenkin on tullut sellainen käsitys että:

- lahjakas + laiska --> pelaa juniorimaaotteluitakin, mutta saa fudut seuransa akatemiasta jossa ei velttoilua katsota yhtään läpi sormien. Puulaakisarjan tuleva tähtipelaaja, joka jaksaa pelata kaksvitosena max. puoli tuntia höntsää.

- riittävän lahjakas + kova harjoittelemaan --> ei useinkaan saa sopimusta kasvattajaseuraansa, mutta saattaa nousta huipulle vähän vanhemmalla iällä ja usein alasarjojen kautta joissa saa näyttömahdollisuuden. Juoksee kolmevitosenakin boksista boksiin vaikka jatkoajan loppuun asti. Valioliigan mestari ja maalikuningas Leicesterin Jamie Vardy pelasi pitkään ns. sunnuntaisarjaa ennen kuin mies napattiin suurempiin kuvioihin.

- lahjakas + himoharjoittelija + oikea kehitysympäristö --> seuraava Messi joka rikkoo 10.000 harjoitustunnin rajan teini-iässä, nousee huipputasolle jossain suurseurassa heti parinkympin jälkeen ja jatkaa maalikuninkaana nelikymppiseksi asti. Voi hyvin olla, että norjalainen Håland kuuluu tähän joukkoon jos managerin ja pelaajan isän taustakuviot eivät sotke pojan päätä.

#7 kirjoitettu 04.09.2021 07:17

geeli kirjoitti:

Mutta on mielenkiintoista miettiä, että mikä se lahjakkuuden ja työn tekemisen ja harjoittelun suhde pitäisi olla, jos huipulle tai ammattilaiseksi meinaisi.


Rolling Stonesin rumpali huokaisi haastattelussa, kun bändi oli ollut kasassa 25 vuotta, että 20 vuotta odottelua ja viisi vuotta soittoa. Kannattaa huomioida.

#8 kirjoitettu 04.09.2021 07:38

urpoarpo kirjoitti:

Rolling Stonesin rumpali huokaisi haastattelussa, kun bändi oli ollut kasassa 25 vuotta, että 20 vuotta odottelua ja viisi vuotta soittoa. Kannattaa huomioida.


Sama suhde kuin 70-luvun alussa intin maastoharjoituksissa.