|
BVR
20425 viestiä
|
#3 kirjoitettu
09.09.2011 22:47
maksulahja kirjoitti:
Harrastukseni on kaivella nenää ja laittaa sieltä löytyvä tavara suuhuni. Homman tekee jännittäväksi se, että nenästä löytyvän eritteen koostumus vaihtelee päivittäin. Joskus löytyy löysää tavaraa joka on huomattavasti vaikeampi saada suuhun sen valuessa pitkin sormea ja joskus huomattavasti kokkareisempaa kamaa joka saattaa jäädä hampaiden väliin. Välillä ei löydy mitään joka on kerta toisensa jälkeen suuri pettymys.
Kaiken tämän totteuttamiseksi onkin etusormen kynsi pidettävä aina hieman pidempänä "kauhan" toiminnan maksimoimiseksi. Miksi tämä harrastus sitten on minulle niin kovin rakas??? Koska räkä on niin helvetin hyvää!
Ei kannata enää osallistua, tässä on ehdottomasti voittaja.
|
|
karman hardon
2018 viestiä
|
#5 kirjoitettu
11.09.2011 15:56
tarina pitäisi kai otsikoida "Aivovamman syntymekanismit" tai ihan vain "Sairaskertomus" 
Jostain varhaislapsuudesta tämä sielunvamma kai juontaa juurensa, niin kuin kaikki muutkin psyyken nyrjähdykset. Muistan nimittäin joskus aurinkoisena kesäpäivänä kirmailleeni pitkin mansikkamaita landella joskus hieman vaahtosammutinta isompana, "auvoisan" 70-luvun lopussa, ja hoilanneeni Freemanin biisiä Ajetaan Tandemilla. Olihan siinä nuoreen mieleen vetoavaa lyriikkaa: "kiroillaan ja syljeskellään". Myöhemmin sitten olen oppinut ymmärtämään, että 70-luvun Kekkoslovakia oli kaikkea muuta kuin auvon tyyssija...eikä tuo kiroilu ja eritteiden viljelykään ole mitenkään erityisen hohdokasta toimintaa.
Seuraavat muistikuvat biisistä, joka teki lähtemättömän vaikutuksen, lienevät muutamaa vuotta myöhemmin tilanteesta, jossa suurinpiirtein samanikäisen serkkupojan kanssa soiteltiin koiranputki-kitaroita ja kailotettiin Pelle Miljoonan herkkää rakkauslaulua Tahdon Rakastella Sinua. Tukkapöllyähän siitä tempusta tuli - äiskä oli erityisen nihkeänä nuorten kölvien lauluesityksestä, koska meillä oli jotain paskantärkeitä sukulaisia vieraisilla.
Varhaisimmat tarttumapinnat musiikkiin siis näyttäisivät syntyneen lähinnä halusta ärsyttää!
(ilmankos se suurin menestys on musiikkirintamalla vielä jäänyt tulematta...)
Alaluokilla sitten ensimmäiset oikeasti ja syvällisesti puhutelleet musiikkielämykset tarjosi lähinnä heavyrock, Iron Maiden erityisesti. Olihan bändin levyn kansissa nuoreen mieleen vetoavaa visuaalista karkkia. Löysin bändin Itäkeskuksen kirjastosta, Helsingistä, about niihin aikoihin kun Powerslave ilmestyi - eli kutakuinkin vuonna 1984. Levyn instrumentaaliraita erityisesti puhutteli hienoilla kitaraharmonioillaan, puhumattakaan levyn rumpaloinnista. Tuohon aikaan kun elättelin haaveita omista rummuista! Kerrostaloasukkina olisin yhtä hyvin voinut toivoa kolmatta silmää tai kalan kiduksia keuhkojeni tilalle. Koulun musiikkikerhossa tuli käytyä paiskimassa rumpuja - samoin kuin joskus noihin aikoihin Helsinkiin ilmestyneessä Musiikki Fazerin Pro Centerissä, joka silloin sijaitsi Mechelininkadulla.
Vielä yläasteelle astuessani kuvittelin, että minusta tulee isona rumpali. Omien lasten myötä olen nyt hiffannut, miksi äiti hommasi minulle mielummin sähkökitaran... ja kuin sattumalta, ollessani 7. luokalla TV:stä tuli dokumentti Jimi Hendrixistä. Ja loppu onkin sitten historiaa
Ärsyttämisen tarve on hieman laantunut vuosien myötä, mutta silti perimmäinen syy musiikintekemiselle on jossain paljon syvemmällä kuin vain jälkipuberteettisella tarpeella tulla noteeratuksi ja saada paljon pillua. Instumenttikin on vaihtunut paljon enemmän taka-alalla olevaan (koskettimet) ja sankarihevistä on musiikkimaku derivoitunut marginaalisempiin tyylilajeihin, teknosta jazziin. Sen verran vastarannankiiskeä vielä on jäljellä, että ensisijaisesti musiikilla haluan miellyttää itseäni, en muita. Jos mä diggaan, ehkä joku muukin saattaa digata. Jos ei, niin eipä se mun päänsärkyni ole
Kiroilu ja syljeskely jatkuu siis, mutta nykyään hieman sofistikoituneemmin 
|
Ladataan