|
dbgirl
4818 viestiä
|
#6 kirjoitettu
17.10.2009 14:40
Ylhäällä
Pe 6.11.2009 klo 12.36
– Moi äiti.
– No moikka, kulta! Miten on päivä menny?
– Ihan hyvin.
– Sehän on kiva kuulla. Kuule, mulla olis isälle asiaa. Antaisitko kännykän sille?
– Emmää voi.
– Jaa, mikset?
– Se on ylhäällä.
– Ai vintillä? No mää soitan sit myöhemmin.
Klo 13.03
- Moi?
- No äiti täällä taas, moikka! Joko isä on tullu alas?
- Ei.
- Jaa. Se taitaa taas kattella niitä vanhoja valokuvia. Muistaisitko kertoa isälle, että mää oon soitellu. Kerro sille että äitillä olis asiaa.
- Joo. Onko se tosi tosi tärkeetä?
- On se, se on tosi huippusalaisen tärkeetä. Kerro sille niin kun se tulee alas.
- Okei! Moikka!
Klo 14.34
- Minä.
- No moikka, Pauli. Äiti täällä taas. Eikö se isä ole vieläkään tullut alas?
- No ei, tyhmä. Se olis sit soittanu sulle.
- Ei toista saa nimitellä, se on tuhmaa.
- Anteeks…
- Ei se mitään, kun pyysit anteeksi. Kuule, minun on nyt pakko mennä kaupoille. Mutta jos isää ei vieläkään näy vähään aikaan niin soitatko sitten mulle, jooko?
- Joo.
- Muistatko miten mulle soitettiin?
- Joo, tai no en. Jotain mää muistan.
- Painat kolmosta ja sitten luurin kuvaa. Muistatko mikä on kolmonen?
- Se on se kiemurtelevan madon näköinen.
- Joo, just se. Jos isää ei näy, niin soita mulle. Jooko?
- Okei.
Klo 15.35
- Helena.
- Moi äiti.
- No moikka! Eikö isää vieläkään näy?
- Ei, kun se on vieläkin ylhäällä.
- Mikä kumma sitä miestä nyt oikein vaivaa? Oletko syönyt jo?
- En oo, mutta isä jätti mulle ison padallisen makaroonilaatikkoo. Mää tykkään siitä, se on tosi hyvää.
- Hetkinen, isä jätti sulle ruokaa? Mutta hänhän on vintillä, eikö?
- Ei kun se on ylhäällä.
- Missä ylhäällä?
- Emmää tiedä. Se näytti pallosta mulle jonkun paikan ja se on Suomen ylhäällä.
- Suomen ylhäällä? Ettei isäsi vain tarkoittanut Lappia?
- Joo, se se oli. Emmää muista sen paikan nimee, mut se on tosi ylhäällä.
- Puhuko sun isäs tarkemmin mitä se aikoo tehdä?
- Joo, se sano menevänsä kalastaan tosi isoja lohia. Määkin olisin halunnu mennä mukaan, mut se sano ettei se voi ottaa mua. Sit se teki mulle ruokaa ja lähti sinne.
Klo 15.45
- Tampereen poliisilaitoksella, päivää.
- Helena Virtakoski täällä. Mieheni on kadonnut.
- Jaaha, ja koskas tämä tapahtui?
- En tiedä, luultavasti tänään aamupäivällä.
- Siinä tapauksessa emme voi vielä auttaa. Jos kyseessä on aikuinen, häntä ei voi ilmoittaa kadonneeksi, vasta kun vuorokausi on mennyt.
- Mutta kun mieheni jätti yhteisen poikamme yksin kotiin ja lähti tietääkseni Lappiin. Niin ainakin ymmärsin. Sitä paitsi mieheni on masentunut ja käyttäytyy itsetuhoisesti. Pelkään hänen puolestaan.
- Ilmoittiko hän itse menevänsä Lappiin?
- Ei, mutta poikani sanoi, että hän oli sanonut menevänsä sinne.
- Hyvä on. Mutta odotelkaa nyt vielä pari tuntia. Oletteko te soittaneet hänelle?
- En pysty, sillä hän ei ottanut kännykkäänsä mukaan.
- Hmm… No noudattakaa käskyäni ja odottakaa vielä pari tuntia, jos hän vaikka soittaisi jostain matkan varrelta.
- Hyvä on. Mutta entä jos hän ei soita? Voinko sitten ilmoittaa hänet kadonneeksi?
- Katsotaan sitä sitten. Anteeksi, mutta meillä täällä on hieman kiirettä, täytyy lopettaa tämä puhelu. Rouva, älkää pelätkö. Tuskin tässä mitään on tapahtunut. Ei mitään hätää.
Klo 17.45
- Tampereen poliisi.
- Helena Virtakoski täällä taas, hei.
- Hei. Mitähän asianne koski?
- Mieheni on kadonnut jonnekin Lappiin.
- Niinhän ne tuppaavat tekemään.
- Anteeksi mitä? Tämä ei ole naurun asia!
- Ei, ei olekaan. Olet aivan oikeassa. Tarkoitin vain, että tähän aikaan katoamisia ilmoitetaan jatkuvasti. Miehet ovat kyllästyneitä elämäänsä ja lähtevät ryypiskelemään jonnekin vähäksi aikaa, kunnes ovat saaneet siitä tarpeekseen ja tulevat takaisin kotiin.
- Oliko tuon tarkoitus rauhoittaa minua? Haluatko että teen valituksen teistä?
- Ei, ei. Anteeksi. Minä olen hieman väsynyt. Tosin mainitsemani asia on silti totta. Tekö soititte pari tuntia sitten?
- Kyllä, ettekä te silloinkaan ottaneet minua vakavasti. Mieheni on masentunut, itsetuhoinen, jättänyt lapsemme yksin kotiin moneksi tunniksi ja lähtenyt Lappiin.
- Asutteko te yhdessä?
- Emme, erosimme toissa vuonna. Meillä on yhteishuoltajuus.
- Kuinka vanha lapsenne on?
- Neljävuotias. Mutta viis siitä, minä haluan että etsitte mieheni ennen kuin on liian myöhäistä.
- Onko miehenne kadonnut ennenkin?
- Ei, ei ole. Mutta hän on yrittänyt itsemurhaa monesti.
- Millaiset hänen vaatteensa olivat kun hän lähti?
- En tiedä, pitää kysyä lapseltamme.
- Selvä, odotan.
- No niin, kovin tarkkaa selostusta en saanut. Mutta hänellä oli vihreät housut ja kahiseva takki.
- Ilmeisesti kalastusvaatteet?
- Varmaankin, mietin sitä samaa. Mutta hän ei ottanut kalastusvälineitä mukaansa. Ne ovat kaikki täällä.
- Aha. Kertoisitteko hänen koko nimensä ja tuntomerkit?
- Pasi Olavi Virtakoski. Hän on 175 cm pitkä, normaalikokoinen. Siniset silmät. Hiukset ovat siilit ja vaaleat.
- Onko mitään erityistuntomerkkejä? Onko hänellä silmälasit, tatuointeja tai jotain muuta vastaavaa?
- Mieheni on ihan tavallisen näköinen… Eipäs kun hänellä on itse asiassa iso luomi leuan alapuolella. Olen sanonut hänelle, että ehkä se pitäisi leikata pois ettei hän sairastu.
- Milloin hän on syntynyt?
- 6.11.1979. Herranjumala! En edes muistanut että hänellä on syntymäpäivä tänään!
- Tuo on hyvin tärkeä tieto. En tahdo huolestuttaa teitä, mutta aika moni 30 vuotta täyttävä ahdistuu tulevasta merkkipäivästään. Se on ihan normaalia.
- Totta kai minä huolestun!
- Niin… Onko hänellä jokin kulkuväline?
- Hänellä on joku vanha keltainen Volvo. En muista sen rekkaria.
- Ei se mitään, eiköhän se täältä käsin selviä. Oliko jotain muuta?
- Kyllä. Hän otti kiväärin mukaansa.
- Ehkäpä hän lähti hirvimetsälle?
- Hän ei ikinä tekisi sitä, hän vihaa eläinten tappamista. Hän on vegaani.
- Ahaa. No osaatteko te sanoa muuta syytä sille?
- Ai kiväärin mukaan ottamiselle? En mitään muuta kuin itsemurhan.
- Ei asiat ole aina niin kuin miltä ne näyttävät, rouva.
- Eivät niin, tiedän sen kyllä. Mutta en helkkari vie keksi mitään muuta syytä. Ellei sitten… herrajumala. Ei, tämä ei voi olla todellista…
- Rouva, mistä te puhutte. Rouva? Puhukaa minulle!
11.11.2009
- Hyi vittu.
- No mitä, Emppu?
- Tässä lehdessä sanotaan, et joku mies on tappanu omat vanhempansa ja siinä sivussa pari ohikulkijaa.
- Miks?
- Ei tässä sanota muuta kuin et se halus tappaa vanhempansa siks, mitä ne oli sille joskus tehny.
- Just. Katuuko se edes?
- Katuu se niitä ohikulkijoita.
- Ai niitä vaan? Ihan sairas tyyppi. Miten voi samaan aikaan tappaa ja katua vain osaa niistä?
- Emmä tiedä. Kyllä sille varmaan jokin selitys on.
- No mää voin sen verran kertoa, et ei se vain voi olla mahdollista. Joko katuu tai ei, mut ei siltä väliltä.
- Tiekkö toi on aika mustavalkoista ajattelua, Riina.
- Whatever… Hei, mitä ohjelmaa telkasta nyt tulee?
- Kolmoselta tulee kohta CSI.
- Hei siistiä, käännä äkkiä kanavaa!
|
|
JM
18460 viestiä
|
#7 kirjoitettu
27.10.2009 02:50
Pohjoinen
"Se pitäis halkoja..." Eero katsoo minuun. Katson pois. "Nii laittaa tulet, aamulla viimeksi..." En reagoi. Viime vedoista on aikaa, vituttaa.
Eero lähtee hakemaan halkoja, kun en minä mene. Otan nopeasti lompakon kolikkopuolelta nyytiksi käärityn rizlan jonka sisällä on hieman murentuneena vielä noin kuusi milligrammaa. Laitan pienen nokareen ruiskuun ja otan hanasta vettä. Ravistan ruiskua ja vesi muuttuu jauhon väriseksi. Jännitän hauista ja pistän mihin viimeksikin. Vedän ruiskun mäntää taaksepäin, mutta verta ei tule. Löin ohi. Kohta Eero tulee takaisin, nopea pisto millin vasemmalle, mäntä taakse, ruiskuun tulee pisara verta. Mäntä alas. Eero puuskuttaa eteisessä, kolistelee halkoja ovenpieliin, minun raajat valtaa lämmin tunne ja mieli kirkastuu. Käytin tämän hetken yksityisyyttä näin, se pitää täällä käyttää, jos kerrankin on ittekseen, tässä mökissä, runkatakkaan harvemmin ehtii.
"Jos ne verkot nyt...?" kysyn. Eero ei vastaa. Vedän sukat, saappaat, jalkaan, paidan, takin. Ulkona tulee sohjoa naamaan tuulee, vaan minulla on hyvä ja lämmin olo, hyvät vedot. Eero tulee perässä pihalle, eteisessä nostan kiväärin naulaan pois lattialta, miten huolettomasti Ukko jättänyt, äiti olisi vihoissaan. Katson että siinä on täysi lipas ja panos piipussa, Ukko on ollut metillä. Vanha sotilaskivääri, avotähtäin sellainen se on. Ukko ampuu sillä juoksevan hirven sataan metriin, eilenkin 14 piikkisen eikä tarvinut edes lopettaa erikseen. Ukko on taitava ja se vähän hävettää, kun minunkin olisi pitänyt opetella.
Rannassa on vähän jäistä sohjoa jo, kohta tulee jäät. Työnnän veneen vesille ja tarkistan mitä tarvitaan. Eipä juuri mitään, nostetaan verkot pois. Vittumaisempi soutaa tässä tuulessa, mutta vahva olo korvaa sen nyt. Eero on vaisuna, minä puheliaana, pupillit neuloina selitän iänaikuisiani, mitä nyt yleensä, mikä ei Eeroa kiinnosta, jos nyt ei suuremmin vitutakkaan. Yritänhän olla kaverina. Jos tulisi kalaa, hakisin kyliltä huomenna sitruunoita, siikaan.
Järven selällä viimeinen osa aaltoaa, minä soudan, Eero on taitavampi kalamies, nostaa verkot, että osaa sitten pistää ne oikein talteen. Kalaa ei tule yhtäkään, pari särkeä, pari liian pientä siianpoikasta, kaksi muikkua. Niillä ei mitään tee, koira voi sitten tunkiolta hakea, jos tykkää.
Niilon auton äänen kuulee kaukaa, se kiertää järven takaa. Niilolla on tapana ajaa lujaa, niin hän nytkin on ajaa koiran päältä kun vanha rekisteröimätön pajero tulee pihaan. "Ja mitä teijän rauhaan...?" Niilo tervehtii. Eipä meillä mitään. Ei kalaa. Ukko ampui hirven. "Ollaanko sitä ottohommissa...?" no ei vielä. Otettiin me aamulla ryypyt ja noista minun vedoista ei näillä selkosilla kannata mainostaa, ettei tule väärinkäsityksiä. Niilo ottaa pullon ja juo pitkän kulauksen. ojennan käden ja otan itsekin. Mennään sisään ja annetaan Eerollekin. Eero alkaa kertomaan iänikäistä samaa juttuaan siitä miten keskustalaiset herrat yrittivät kerran naapurin isäntää jallittaa etelään edustamaan ja kun ei lähtenyt, lähti Eero ja kusetti koko herrakööriä, joi viinat, söi pitkät illalliset ja tuli puolen vuoden päästä takaisin. Siinä kun edustavat, vaikka omaa paskaansa, mutta ei meitä. Metsätyömaalla oli aina agitaattori, kuin pellen roolissa, sitä se oli, niinä aikoina. Nyt jos Kansan Tahto luetaan jos käsin sattuu, naapuri sen joskus tuo. Eero on kyllä hanakka lukemaan ja kommentoimaan, minä vain lukemaan, Niilosta ei tiedä osaakokaan.
Pöydällä on kolme tyhjää pulloa. Niilo ottaa puolikkaan, käärii sätkän ja kiittää. Minä kiitän myös, viinasta, sitä jää vielä pullo. Eero nojaa pöytään. Syödään norjan lohta pala rieskan kanssa. Pajeron takaputki on poikki, moottori jyrähtää ja minä kiiruhdan kertomaan Niilolle että voi täälläkin nukkua, yöpaikkoja on, ei tarvi humalassa ajaa. Vastaus on se epäselvä murahdus, pajero liikahtaa, väistän ja lönttöstän sisälle.
Vaikutus hiipuu. Otan vähän lääkettä, jos se nostaisi uuteen nousuun. Ei nukuta, ei ole känninen olo. Eero nukkuu pöydässä ja kun aikani olen laulellut vanhoja laulujani siirtyy se vintille nukkumaan, ettei vaan mylvisi vierashuoneen petejä, kun ne äiti laittoi viimeksi jos tulee hienompia vieraita.
Soitan Timolle, että täällä olisi vielä ryypyt jos on menossa ja sattuu samoille selkosille. Timo meinaa että voisi tulla vaikka saman tien, jos kahvit viakka keittäisi ja ehkä ryypyn...? joo, keitän kahvit ja kohta järven takaa kuuluu Timon Lancerin hurina että osaan oottaa, pihalla tupakkia vedellen.
Timo on kännissä, juo kahvit ja piristyy, alkaa halailemaan että kun ollaan ystäviä. Ollaanhan me, mikäpä siinä, "se on hienompi tapa se halailu kuin lyöminen, kun kännissä tekee mieli itseään ilmaista", sanonkin näin ja nauretaan sille. Viimeinen viinapullo aukeaa. En sano että on viimeinen, ei tarvim, juodaan pois, siksihän se on tehty.
Kaadan pullon loput laseihin ja kerron Timolle, että se on nyt loppu tämä juomapuoli. Timo on vaiti ja että se olisi sitten näin, sama, mennä Lancerilla kotia tai nukahtaa siihen sohvalle, mitäpä tästä, "huomenna uusi päivä". "Onko näin totta asia... että viiminen pullo meni?" Timo kysyy ja katsoo tuikeasti. "Nii se on, nii se on... tiiäthän sinä sen laulun? No, viimenen meni, että se on nukkumaan pantava... Ei tässä ou ennää mittään" tuumailen kuin joutessani en oisi muuta keksinyt, enkä keksinytkään. Selvä olo silti.
"Ei tämä sinun viimene pullo ollu, aina sulla on, tallessas piät!" Timon ääni nousee. En minä sitä pelkää, mukava kaveri, mitä nyt vähän joskus öyvää jos sattuu sille tuulelle. "Kyllä se kuule nyt näi on... että tässä se tais olla tämän illan tarjoilu. Sitä ku ei taia saaha täällä päin lissää huutamallakaan" Yritän olla nokkela. "Ja vitun jemmari minä sinusta viinat kyllä haen!" Timo nousee pöydästä ja huutaa. Huutaa ja. Ei huuda nyt. Minulla on pöydän jalassa maila, löin sen maahan, päähän.
Hirveä pelko, Eero ei herää, niin se on saanu ittensä sammuksiin vaikka luulin huutoihin nousevan edes. Timo on iso mies, kahta metriä lähemmäs ja kilot menee reippaasti... Vahva ku helevetti, en minä sille pärjää, kohta se nousee, sitten minä saan selkään niin saatanasti että siinä on näkemistä... voi vittu miten tämä näin meni... vitun vitun vittu.
Timo köhii verta, tulee kai tajuihinsa. Nousee kohta. Ukin kivääri, naulasta käteen, hieno voiman tunne, nyt minua ei kukaan voita, Timo nousee polvilleen, mutta minä... miksi vitussa... Lattialla on kai kallon sirpaleita tai jotain ja sotku, Timolta puuttuu kasvoja.
Laitan siihen muovipusseja ja haen liiterista isompia apulantamuoveja, saan niillä raahattua eteiseen, siitä portaita, pihan poikki liiterin eteen.
Näen itseni ulkopuolelta, kaukaa taivaasta, kahvittelemassa ja tupakoimassa ja Timon ruumiin liiterin edessä ja verestä sotkuisen pihan ja siivotun keittiön ja kiväärin jonka latingista puuttuu panos, taas naulassa valmiina.
Soitan Mikolle, en muihinkaan voi luottaa. Mikko herää vaikka luulin etten saisi kiinni ennen aamua.Mikko pitää humalaisen hourailuna, sanon että heti kun ehtii niin tulla ja ottaa matkaan lapiot, vaatetta hyvin ja minä maksan bensat ja vielä päälle, jos sovitaan, jos se sopii... Ei sitä voi puhelimessa sanoa. Aika lentää ja Mikko istuu keittiössä, silmät suurina, ei väsyneenä, miksi pihalla lumi on veressä? Onko jotain sattunut? Soitetaanko ambulanssi, poliisi tai äiti? Ei soiteta, ei auta enää. Nyt pitää tehdä vain mitä voi, että hommat sujuisi. 200 euroa, olet hiljaa ja lähetään suolle, kaivetaan sinne, vetiseen kohtaan ja kauas tiestä, toiselle reunalle. minun suunnitelma. Ensin me vedetään vedot, että ollaan skarppina, että auto pysyy tiellä. Mikko väsää jotain heinää meille, poltellaan, se rauhoittaa.
Eero ei mahdu oikein millään Golfin takakonttiin. pitää ottaa takapenkille ja siinä on sitten auto sotkussa, saatana, Apulantapaketeista ei ole apua, kuin liikuttelussa lumen päällä, liukuu liukkaasti kun vedetään. Aamu alkaa sarastaa, kun päästään suolle. ei ole iso homam vetää ohuessa lumessa apulantasäkissä miestä kahdestaan. Suon perälle näkee tieltä, mutta kuka täällä ajaa. Ja matkaakin on, mitä lie, kaksi, kolme kilometriä.... kaivetaan nyt tähän. Kaivetaan ja saadaan siihen, jotenkin. Ei mahdu jalat, kaivetään vähän lisää. turpeet päälle. Kyllähän se näkyy, jos sattuu paikalle ja arvaa... mutta kuka tähän nyt sattuu, vähään aikaan... Mikkokin nousee, tupakoidaan ja hymyillään. Kyllä tämä tästä, sattuuhan sitä, "Savotassa sattuu" sen sanonan sanon ja naurahdetaan sille makea savu suussa.
Tiistaina poliisi tekee kotietsinnän. Auton sisätilat kuuluu kotietsinnän piiriin. Mikon Golf, takapenkin tahrat.
No, "savotassa sattuu".
|
|
trackster
87 viestiä
|
#12 kirjoitettu
06.11.2009 17:46 Muok:06.11.2009 17:49
OPERAATIO POHJOINEN ULOTTUVUUS
Äänet alkoivat selkeästi laantua savuverhon osin peittämän taistelukenttänä toimineen tunturin yltä. Sieltä täältä kuului yhä pieniä, terävästi säkättäviä konekiväärisarjoja, mutta kaikki viittasi siihen, että jos taisteluja yhä käytiin, niiden kiintopiste oli selkeästi lähempänä tunturin lakipistettä. Viittasin lähimpänä olleille taistelutovereilleni savuverhon lävitse, että etenisimme eteenpäin, kohti kohdettamme.
Olimme ylittäneet napapiirin joukko-osastomme kanssa kahdeksan muun operaatioon osallistuneen kanssa. Ryhmittäydyimme normaalin armeijan joukko-osaston tavalla Rovajärven maastoon. Paitsi että emme olleet aivan normaali joukko-osasto, ja armeijan varusteet olimme ”saaneet lainaksi”.
Etenimme yhä korkeammalle, tunturin laen punaiset talot jo siinsivät silmissäni, kun kuulin tutun suhauksen. Sen enempää ajattelematta kuulin huutavani: ”Kranaatti!” ja refleksinä huomasin ottavani maihin, kuten syrjäsilmällä näin muidenkin tekevän. Kranaatti räjähti kuitenkin noin kymmenen metrin päässä takanamme, onneksi erään kiven takana, joten ketään ei vahingoittunut.
Noustessani ylös näin savuverhon nousevan eräästä tunturin laen taloista.
En vielä silloin tiennyt sitä, mutta taistelun ensimmäinen osa oli jo miltei ohitse.
Noustessamme varovasti tunnustellen tunturin laelle taistelun äänet yhä laantuivat. Tunturin laen talojen lähetessä tunsin niskassani kihelmöintiä, mikä oli tuttu vaaran merkki. Viittasin takanani tuleville varovaisuuden merkiksi ja juoksin maastosta nousevan kiven taakse. Vaihdoin puoliautomaattisen tarkkuuskiväärini infrapunanäyttöön ja tähysin varovasti tunturin laen talojen ikkunoihin. Juuri niin kuin arvelinkin; erään talon toisen kerroksen ikkunassa näkyi varjossa hahmo, jota muuten olisi ollut mahdoton erottaa. Painoin liipaisinta, ja sekunnin murto-osaa myöhemmin näin hahmon kellahtavan nurin. Katsoin kaikki lähitalojen ikkunat lävitse, mutta muita ei ainakaan tällä tovin näkynyt. Oli aika jatkaa matkaa.
Saavuttuamme tunturin laelle kuulimme tutun huudahduksen kauempaa.
Tempus Dei,. kuului yhä uudestaan.
Se oli merkki siitä, että olimme saavuttaneet kohteemme ja taistelu tunturin laella oli ohitse.
Suurin osa operaatiomme sotilaista puhdisti tunturin laen taloja, mutta päävihollinen oli näköjään kellistetty. Operaatiomme kohde makasi nuoskaisen lumen keskellä ilmeisen hengettömänä sotilaitamme ympärillään; tämä valekapitalisti oli vihdoinkin kuollut. Punainen veri kiilteli valkoisella parralla ja tummensi luodinreikien puhkomaa punaista pukinkolttua. Poissa oli nyt lapsia ympäri maailman kylmäävä HO-HO-HO.
Ei enää ilmaisia lahjoja, eikä luvattomia tunkeutumisia ihmisten kotirauhaa rikkoen.
Joulupukki oli vihdoinkin kuollut!
Joku sotilaista oli jo vetämässä pukin nahkasaappaita, kun operaatiomme aivot Kenraali saapui paikalle ja esti tätä tekemästä sitä. Näin tämän vain syrjäsilmällä, sillä meidän kohteemme oli yhä edessäpäin. Eräs tunturin laen taloista piti sisällään sisäänpääsyn Joulumaahan, siihen bunkkeriin, johon meidän piti joukko-osastomme kanssa tunkeutua.
Jos jollakulla joukko-osastostamme olikin ollut epäilyksiä siitä, oliko tämä todella oikea talo, niin viimeistään luotisuihkun ampaistessa toisen kerroksen ikkunasta ovea lähestyessämme ne haihtuivat. Tämä todellakin oli se oikea talo. G heitti granaatin sen enempiä ajattelematta olkansa yli ja täydellisesti kuten aina. Pelästynyt huudahdus ja tontun sirpaleista repeytynyt ruumis tömähti ikkuna-aukolle. B avasi oven ja heitti salaman nopeasti savukranaatin sisälle samalla kun H kiepahti ja ampui pelästyneet tontut kiväärinsä pienoiskranaatinheittimellä kappaleiksi. Maistoin metallin lievän maun suussani juostessani tonttujen ruumiiden seasta sisään, mikä oli aina selvä merkki siitä, että adrenaliini alkoi hipoa ylälukemia. Oli aika pistää hieman jäitä hattuun, että pystyisi pitämään operaation langat paremmin käsissään.
Joten oli aika kääriä savuke.
Bunkkerin ovi löytyi suhteellisen helposti, mutta eteneminen sokkeloisessa tunneliverkostossa oli tuskallisen hidasta. Vaikka taistelu Joulumaasta oli vihollisen kannalta katsoen jo hävitty, se ei estänyt heitä vielä yrittämästä. Ja laskelmieni mukaan reilusti yli kaksikymmentä tonttua yrittikin ennen kuin ase kirposi heidän hengettömänä kylmenevästä kädestään vyörytysoperaation onnistuttua.
Ilman karttaa olisi kuitenkin vienyt varmasti useita päiviä, ennen kuin olisimme lopulta edenneet heidän hermokeskukseensa. Sen olimme onnistuneet saamaan onnekkaasti erään tontun käännyttyä ja petettyä entisen pomonsa. Hän oli kopioinut bunkkeriverkoston kartaston ja lähettänyt sen erään lapsivakoojamme lahjan mukana viime jouluna. Molemmat olivat vielä saava palkintonsa.
Meidän palkintomme avautui edessämme.
Vahva teräksinen bunkkeriovi, joka nousi edessämme jykevänä, olisi varmasti lannistanut vähemmän varustautuneen ryhmän, mutta T vain viittasi muita kauemmas ja meni sitten muina miehinä teräsoven luo. Hän katsoi sitä hetken ja asensi sitten virnistäen räjähteet täsmällisesti, kuten aina ennenkin.
Koko maailma tuntui tärähtävän samalla kun paineaalto iski kaikella voimallaan palleaan. Sitten pölypilvi nielaisi meidät. Olimme kuitenkin laittaneet pölysuojat ja infrapunasuotimet alas hyvissä ajoin ennen, joten saimme saman tien edettyä rikkoutuneen teräsoven lävitse Joulumaan tiedustelukeskukseen. Luodit surahtelivat ohitsemme kun etenimme puolisokean vihollisen sydämeen.
Pölypilven hälvennyttyä seisoimme rikkoontuneiden monitorien, myrkyllisen savun ja tonttujen veristen, luotien lävistämien ruumiiden keskellä. W: n haavoittumista lukuun ottaen operaatio oli sujunut varsin mallikkaasti.
Tonttujen tiedustelupalvelun aika oli vihdoin ohi.
Ja näistä tiedoista olisi moni kapitalisti valmis maksamaan mammonoita.
Nyt pitäisi enää puhdistaa maailma niistä kirotuista Joulupukki-imitaattoreista! Noh, yksi kerrallaan…
|
Ladataan