|
Epoche
5248 viestiä
|
#3 kirjoitettu
09.04.2008 03:31
Suleutuvan ökinän turina:
Hän kohdisti, mutta silti pystyin välttämään suurehkon vehkeen jolla baarimikkonani toimiva geneettinen antibaarimikko minua tähtäsi. Hengitykseni tasaannuttua siirryin kohti alaisten maailman oviaukkoa. Tiesin kyllä, että kohdatessaan ne tappaisivat minut - mutta olin varma kaapelitarjoukseni vetovoimasta, varmasti pystyisin huijaamaan edes ali-ihmisiä.
Pian avattuani portin alamaahan, tajusin ettei paluuta tulisi olemaan. Pystyin jo kuvittelemaan, miten tulevassa poliisiraportissa todettaisiin minun itkeneen äitiäni kun lierot, joiden iho tuntui viileältä kuristivat minut kuolleeksi. Onnekseni löysin vessan, sillä paine oli kova.
Kun palasin tajuihini, ymmärtämykseni ei ollut täysin oikea. Uskoin olevani jumalainen taajuusolento, joka synteettisenä avaruutena itsensä jakaa - kunnes valintaprosessi minua ja kaltaisiani kapinallisia päähän koppaa. Seinä oli vastassa, mutta housuissani oli mahtiselvitin.
Nopealla ranneliikkeellä kiperästä tilanteesta selviydyttyäni, jouduin suoranaiseen ongelmavyyhteen. Edessäni kohosi Everestin kokoinen hallusinaatio, joka oli muodoltaan kuin käänteinen revennyt anus. Takanani taasen oli kuoppa, syvä kuin puolettoman litran tuoppi. Sivuillekkaan ei auttanut karata, siellä odotti elämä pallohiirenä.
Tuskin koskaan kukaan pystyy ymmärtämään valintani vaikeutta, te loiset kuvittelevatten olevatten aina oikeassa - mutta koskaan ette ole olleet seinä nokkaa vasten. Antakee anteeksi, en koskaan pääse pois - hetkittäin voin vierailla, mutta todellisuutemme rajat ovat kovia. Ja kovia ovat todellisuudetkin..
Vasta päivien muututtua kuukausiksi, ja raajojani sitovien narujen kuluttua läpikuultaviksi - ymmärsin mitä minun oli tehtävä, minun täytyi tappaa jotta tulevaisuus olisi muuta kuin hämäkin raajoja hyönteiskastikkeella. Tiesin todellisuuden olevan kuin mielikuvitukseni, voin pahoin. Tahdoin vain pysyä tajuttomuuden luomassa virheellisessä turvallisuudessa..-..Silti tiesin tuhonneeni maailman, joka kuvitelmissani kuvasti todellisuutta - ja tulevaisuuteni oli ratkaistu.
(Zori ku meni vanhaks osallistumus, mut ny huvitti silti kirjottaa kuonaa..)
|
|
Pohjois-Korea
10911 viestiä
|
#5 kirjoitettu
09.04.2008 18:27
Datahuora kihersi hiljaa tietokoneensa ääressä. Katson sitä. Se kytkee tietsikan pois päältä, kääntyy minuun kohti ja kiljaisee. Ammun sen pään paskaksi ja kävelen hieman nykivän ruumiin luokse. Kumarrun paskaksi ammutun pään puoleen ja analysoin aivoja maiskutellen huuliani. ”Iho tuntui viileältä” murahdan ”inhottava tunne.” Takanani kuuluu hörähdys, KGB:n agentti katselee ympärilleen. ”Kerroppa, mitä se datahuora tiesi siitä murhatusta SKP:n jäsenestä?” hän kysyy syventyen samalla kaivamaan nenäänsä. Mukava mies. ”Se oli kyborgi, jonka kanssa se huorasi päivän ennen murhaa...” mutisen itsekseni. Nostan pääni ja pyyhin veret huuliltani ”selvä juttu. Fundamentalisti-kyborgi. Murhaajaa on turha etsiä, se on jo lahdannut itsensä peittääkseen todisteet” KGB:n agentti avaa oven ”selvä. Voimme syyttää FK:ta, joten asia on selvä. Toivottavasti toverimme lahtaavat ne keinotekoiset kapitalistisiat, ennen kuin saamme nähdä lisää ruumiita.”
Astumme ulos. Muistelen lapsuuteni maisemaa, Helsingin punainen tori oli silloin kovin erilainen. Muistan, kuinka minut oli juuri päästetty läpi valintaprosessin, jossa geneettinen perimäni oli selvitetty. Minulle kerrottiin, että olin Imijä. Olento, joka voisi tunnistaa kuolleen ihmisen muistoja analysoimalla aivojen tallentamat tiedot. Äitini ja isäni olisivat olleet ylpeitä minusta... jos siis en olisi joutunut tappamaan molempia, kytkeäkseni heidän vatsalaukkuihinsa piilotetun fundamentalisti-kyborgien einesruokiin kytkettyjä aikapommeja pois päältä. Olin antanut molemmille kapselin, joka oli täynnä khakia, katuhuumetta, jonka hallusinaatioita aiheuttava vaikutus oli säästänyt heidät kivulta. Vatsalaukun avaaminen oli helppoa, koska kumpikaan ei pannut vastaan. Rauha heidän sieluilleen.
Agentti kättelee minua ”kiitos avusta, toveri Taanila”
Hyppymiina korosti pakolliset sanat 18:27 09.04.2008
Infoa tarinasta:
Tarina siis sijoittuu vaihtoehtoiseen tulevaisuuteen, jossa sosialismi olisi vallannut koko maailman. Fundamentalisti-kyborgit ovat viimeisiä kapitalismin jäänteitä maailmassa. Kirjoitan tälle ehkä jatkoa, ideasta tuli yllättävän hauska 
Hyppymiina muokkasi asiavirheen 21:17 09.04.2008
|
|
Twight
3600 viestiä
|
#8 kirjoitettu
18.04.2008 02:44
(Kirjoitusasu on tarkoituksenmukaista)
[x] pakolliset parret löytyy
- Kyllä se siitä -
»Kyllä se siitä» sanoi ruosteenpunainen robootti ja ihminen potkaisi roboottia. Robootti meni rikki. Sen rintaan syttyi punainen merkkivalo, minkä on tarkoitus viestiä, ettei robootti nyt toimi. Ei se toiminutkaan, makasi vain paikallaan lattialla. Ihminen vetäisi henkeensä kemikaalisekoitusta, jonka oli ostanut toiselta ihmiseltä ja sai päänsä sekaisin. Hän löi päänsä seinään - ehkä vahingossa, ehkä tahallaan - ja tippui lattialle robootin jalkojen päälle. Hän ei muistanut mennyttä, ei ymmärtänyt tulevaa, eikä hän nykyhetkessäkään ollut. Hänen seinänsä toistivat musiikin tahdissa visualisaatioita kuin kemikaalien aiheuttamat hallusinaatiot, jotka tulisivat hänen päänsä sisällä lyhyen ajan kuluttua näkymään.
Seinän uumenista eetteriin ryöppysi ääniaines, se oli outoa monenlaisen musiikin lajisekoitusta, jonka joku muusikko oli nerokkaasti säveltänyt. Tämän kappaleen tehtävä oli saada kuuntelija mahdollisimman tyhmään olotilaan. Kappale sai kuuntelijansa unohtamaan menneen, jättämään huomiotta nykyhetken ja unohtamaan, minkä lajin edustaja sitä loppujen lopuksi oikein ollaan. Silloin on ihmisen paras olla. Mies unohtikin - sisäänhengittämiensä kemiallisten aineiden vahvalla myötävaikutuksella. Hän ei itse asiassa tajunnut mitään. Hän ei ollut enää raivoissaan itselleen eikä robotillekaan. Seinä päätti, mitä musiikkia pitää seuraavaksi kuunteleman ja kappale vaihtui älykkään valintaprosessin seurauksena. Sitten yhtäkkiä mies muisti kuka oli, missä oli ja miksi, ja nousi, huusi ja riehui ja hyppi ja potki asunnossaan, kunnes väsyi.
Hänet valtasi tuntemattoman mittaiseksi ajaksi euforia, joka kattoi kaikki mielihyvän alueet. Se ajanjakso oli saattanut kestää mikrosekunteja, miljoonia vuosia tai jotain siitä väliltä. Hän ei ollut mitenkään päin huoneessa, eikä hän ollut huoneessa enää laisinkaan. Hän ei ollut olemassakaan, vain hänen tajuntansa oli, johon koko ajan työntyi ja ryöppysi ja roiskui niin paljon asioita ja tietoa, hänen kehostaan ja aistielimistään, kemiallisista aineista hänen synapseissaan, tajunnasta itsestäänkin, ettei pystynyt tajunta käsittelemään siitä tiedon tulvasta yhtään tiedon jyvää.
Joskus myöhemmin, määrittelemättömän pituisen ajanjakson jälkeen, pitkin seiniensä ja lattiansa ja kattonsa toistamia värikkäitä ja merkityksettömiä koukeroita, hoiperteli ihminen jääkaapilleen ja kaatoi terveysjuomaa kurkkuunsa ja nukahti lattialle seinän viereen. Hänen kuution muotoinen asuntonsa oli tyhjä ja auringon säteet valuivat laiskasti kuin Tolosen kissa suuresta himmennetystä maisemattomasta nanoikkunasta hänen sieraimiinsa ja robotin sieraimiin. Hänen alushousunsa pitivät hänen perseensä ja kullinsa puhtaana nanoteknologialla. Robootti makasi lattialla ja katsoi kaikesta tapahtuvasta ja tapahtuneesta tietämättömänä kattoon sammuneilla, tyhjillä silmillään, paha tekninen ruhje pääkopassaan.
Kun ihminen joskus palasi tolkkuihinsa, oli päivä ja linnut lauloivat. Tapetti oli sinistä ja lattialla oli oksennusta. Hänen iho tuntui viileältä ja likaiselta mutta aurinko lämmitti miehen räkäistä asuntoa. Aurinko huomasi miehen makaamassa omassa oksennuksessaan, hikisenä ja paskaisena ja siksi se ulosti miehelle kannustukseksi iloisen ja lämpimän fotoniryöpäyksen. Miehen ajantaju oli täysin kadotettu, hän ei tiennyt mikä päivä tai kuukausi oli. Lattiaan oli kirjoitettu siveltimellä ja punaisella nanomaalilla että »jänikset hyppivät vitusti vaan - oletko valmis?», oli lattiaan listattu »kalju pää, hörökorvat ja väsyttää» ja myös sivelty toteamus »nyt on hyvä putki» kauniiden koukeroiden ympäröimänä. Mies pää polvissaan, kädet päänsä ympärillä istui kyyryisästi ja yritti olla hetken olematta, siinä kuitenkaan onnistumatta. Älykäs seinä muuttui vihreän ja purppuran raikkaisiin väreihin ja käänsi soittimensa päälle, jonka kannustuksella nousi mies ylös tämän seinän sisältä kantautuvan sinisen ambientpuhalluksen saattelemana, hengitti seisaaltaan tovin --- sitten hän venytteli. Robootti oli vietävä huoltoon.
»Takuu ei korvaa itse aiheutettua vahinkoa» automaattinen palvelija ilmoitti lempeällä ja luotettavankuuloisella miesäänellään. Kului ajatusviivan mittainen tovi ja ihminen kirosi, mutta kuitenkin varsin harmittomasti.
»Pannahinen!» hän visersi kykenemättömänä kustantamaan roboottinsa ennalleenehostusta, mietti jälleen ajatusviivan pituisen tauon verran - ja lähti kävelemään ovea kohti. Ovella kuitenkin hän kääntyi vielä, »vitun paska!» hän toivotti ja käveli pois. Ulkona paistoi aurinko ja mies huomasi sen ja pysähtyi sitä haistelemaan. Aurinko huomasi taas miehen ja purskautti oikein kunnon lämpimän töräyksen valoa miehen karvaiselle naamalle. Jos hän ei olisi ollut niin pirun väsynyt, olisi hän hypellyt iloisasti luovuttamaan verta ja spermaa rahaa vastaan Uuden Kansan Geneettiseen Tutkimuslaitokseen, sillä se oli hänen mielenlaatunsa sillä hetkellä mutta hän tyytyi vain kävelemään kotiin. Kotona hän pesi ja jynssäsi kuution muotoisen huoneensa robootin mukana tulleilla siivoustyökaluilla, avasi ikkunan polarisaatiosuodinta, jotta valo pääsi leviämään hänen huoneeseensa ja sitten haki hän metsästä kauniita kukkaisia. Hän pisti kukkaiset mullassa teekuppeihin ja laittoi ne älykkään seinän viereen eri puolille kuution muotoista huonettansa.
Twight korjasi kilpailutekstiä 02:50 18.04.2008
|
|
dbgirl
4818 viestiä
|
#9 kirjoitettu
25.04.2008 14:38
Aavikkohallusinaatioita
Valintaprosessi oli alkanut. Jännitys kasvoi kasvamistaan. Kohta en kestä enää. Jos pimahdan nyt, minua ei huolita armeijaan. Kaikki parhaat pääsevät armeijaan tutkimaan muita planeettoja ja räjäyttelemään niitä. Olenko minä paras? Kelpaanko edes avaruuslaivan keittiöapulaiseksi? Monia kysymyksiä vilahti mielessäni kun vastasin tympeääkin tympeämmän virkailijan kysymyksiin. Lopulta kysymykset loppuivat ja lähdin pois. Virasto oli suuri ja mutkikas kuin Minotauroksen labyrintti josta luin historian tunnilla, mutta onneksi minulla on pettämätön suuntavaisto, ja palasin samaa reittiä takaisin alukseeni jonka olin epähuomiossa parkkeerannut Armeijan ylipäällikön pysäköintiruutuun. Manasin ainaista epäonneani ja toivoin että kukaan ei olisi huomannut kyseistä seikkaa: armeijahaaveeni romutettaisiin silloin alta aikayksikön.
– Miten päiväsi meni, X?
– Ihan hyvin, isä!
Päätin olla kertomatta ”pienestä” virheestäni. Isä osaa suuttua melkoisesti pienemmistäkin asioista, eikä sitä kestä kukaan, enkä minä varsinkaan nyt.
– Koska saat muuten tietää pääsetkö sinne vai et?
– Ilmoitus tulee ensi viikolla.
– Aha, no sepä hyvä.
7 päivän, 6 tunnin, 4 minuutin ja 1 sekunnin kuluttua:
– X, sinulle on postia!
– Hurjaa! huusin ja kompastuin rappusissa makaavaan kissaan joka ei ollut moksiskaan asiasta, vaan näytti peräti siltä että odottaisi minulta aina sellaista käytöstä. Kumma katti. En minä nyt niin usein siihen kompastu.
– Pystyisitkö edes yhtä päivää olemaan ilman että kompastuisit tuohon kissaan? Pahoin pelkään että tuollainen tunari ei pääse edes keittiöapulaiseksi!
Mutisin ja avasin sähköisen viestini. Minulla kesti pitkään tajuta mitä siinä luki, olin kerta kaikkiaan tyrmistynyt.
– No, kerro nyt miten kävi?
– Minä aloitan palveluksen Y-alueella 4.3.4464, keittiöapulaisena!
– Siis ensi viikolla. Hienoa, tyttöseni, hienoa! Ja tuota… anteeksi mitä sanoin taannoin tuosta keittiö…
– Ei se mitään, isä. Kiitoksia!
Hymyilimme molemmat tuntikausia kuin mitkäkin idiootit, mutta sillä kertaa en välittänyt asiasta. Nyt hymyilyyn oli totisesti syytä.
4.3.4464, klo 00.00, Y-alue
Astuin armeijan pääportista sisään. Alue oli valtava, en voinut uskoa silmiäni. Hiekkaa, varastotaloja, ihmisiä, kaikkea oli niin paljon ettei mieleni voinut käsittää sitä.
– Hei, te siellä! Stop! Kuka te olette?
– Olen X Imosomork, Risteysalueelta.
– Jaaha. Ja mitä te teette täällä? Urkkimassa jälleen, vai?
– E-en minä mitään sellaista, herra. Aloitan tänään palvelukseni täällä, keittiöapulaisena.
– Jaaha, vai niin. No, keittiö on tuollapäin. Mutta tulkaa ensin minun mukaani, niin saadaan paperihommat pois alta.
– Selvä, herra.
Olin työskennellyt jo viikkoja ja homma alkoi tuntua varsin pitkäveteiseltä, vaikka tekemistä riittikin koko ajan. Minusta alkoi tuntua, että hukkasin aikaani koko paikassa. Sitten tapahtui jotain odottamatonta, sillä vartija, jonka olin tavannut ensimmäisenä koko paikassa, tuli eräänä päivänä luokseni ja kysyi suoraan, pidänkö tehtävästäni vai en. Vastasin, että en liiemmin, vaikka ei siinä mitään vikaakaan ole. Mieluummin tekisin jotain ihan muuta. Yllätyksekseni vartija sanoi, että voisin päästä hänen avustajakseen, mikäli vartijanhommat kiinnostaisivat. Minä suostuin ilomielin, halusin päästä kerrankin tekemään jotain vaarallista ja jännittävää. Niinpä paikalleni pestattiin uusi alokas, aivan yhtä tunari kuin minä, ja minä olin iloinen ylennyksestäni. Ilo tosin loppui melko pian, sillä vartijan homma oli perin ikävystyttävää. Ei ollut roistoja eikä huimia takaa-ajoja. Vain kävelyä paikasta toiseen, paljon kävelyä. Rakkoja tuli molempiin jalkoihin, tosin valituksiani ei otettu kuuleviin korviini, ja kärsin aina vain. Vartija kerran tokaisi, että ei ole olemassa rakotonta vartijaa, ja minä purskahdin nauruun. Hän hölmistyi eikä tuntunut tajuavan mitä rakkoa tarkoitin.
Kun olin ollut uudessa pestissäni pari-kolme kuukautta (täällä on hyvin vaikea sanoa miten paljon aikaa on kulunut, sillä päivä voi välistä tuntua kuin Maan yöltä tai toistepäin), vartija sanoi minulle että tähän pestiin kuuluu eräs koe, joka kaikkien pitää suorittaa. Koe on hyvin rankka fyysisesti ja mahdollisesti myös henkisesti, mutta minun on pakko suorittaa koe, mikäli aion päästä armeijasta pois. Hyväksyin kokeen ja lähdimme heti levättyämme kohti hiekkaerämaata, joka näytti jatkuvan loputtomiin.
Hiekkaa oli muunneltu geneettisesti kevyemmäksi, mutta siltikin hiekassa kävely tuntui erittäin raskaalta. Olimme kävelleet vain noin tunnin (siitäkään ajasta emme voineet olla varmoja), mutta olimme jo yltä päältä hiessä. Ja hien vuoksi hiekkaa tarttui meihin kiinni, joten matka oli jatkuvasti raskaampaa ja raskaampaa. Mitä enemmän etenimme, sitä märempiä ja hiekkaisempia olimme. Suuni oli rutikuiva mutta vettä emme voineet juoda, sillä hiekassa asustaa vaarallisia matoja, jotka voivat kasvaa jopa puolenkilometrin pituisiksi ja jotka juovat vain vettä ja syövät ihmisiä usein veden kyytipalana. Minun oli vain kestettävä, oli pakko.
Rämmittyämme hiekassa noin neljä päivää, minun oli pakko levätä kunnolla. Olin alkanut nähdä hallusinaatioita, joissa meidät oli sidottu johonkin tuoliin ja meitä vartioivat keltapunaiset avaruusolennot. He aikoivat kaivaa aivomme pois pääkopasta ja paistaa niistä aivoräiskäleitä, mutta he olivat niin tyhmiä, että eivät tienneet miten saisivat aivomme pois vahingoittumattomina.
Kun olin levännyt pari päivää, aloin tervehtyä ja tunsin itseni hiukan väsähtäneeksi mutta silti reippaammaksi. Samaa ei voinut sanoa vartijasta, hänen ihonsa tuntui viileältä. Hän olisi pian kuoleman oma, jollen veisi häntä pian takaisin. En tiedä mitä hänelle on tapahtunut, sillä itse olin nukkunut ja hourinut pari päivää, enkä tiennyt oikean maailman menosta mitään. Minun olisi vain vietävä hänet takaisin. Ihmettelin vain miten löytäisin takaisin lähtöpisteeseen, hiekkaerämaassa kun ei pahemmin ole mitään maamerkkejä.
Lähdin joka tapauksessa raahaamaan vartijaa, ja se osoittautui vieläkin raskaammaksi. Ei tästä voi tulla mitään, mutisin, ja jatkoin silti matkaani. Minun oli pakko levätä viiden metrin välein, ja se oli tuskastuttavaa ja aikaa vievää. Pelkäsin vartijan kuolevan, ja sekös vasta minun tuuriani olisikin. Minut teloitettaisiin oitis. Tai ainakin heitettäisiin vankityrmään loppuelämäkseni. Ajatukseni sinkoilivat villisti samalla kun raahasin häntä eteenpäin. Tunnissa (edelleenkään ajasta ei voinut olla varma) olin päässyt ehkä kilometrin eteenpäin siitä kohtaa mistä lähdimme. Ajatus lannisti minut. Minun teki mieleni vettä, kunnes muistin vartijan puheet madoista. Hetken pohdittuani asiaa minä totesin itselleni ääneen, että tulkaa sitten hiekkamadot, minä en välitä enää. Yllätyksekseni takaani kuului käheä ääni, joka sanoi:
– Mistä sinä et enää välitä, tyttöseni? Katsos kun minä olen sitä mieltä, että jos lakkaa välittämästä, niin silloin jokin on todella hullusti. Ja minä en pidä siitä että jokin on hullusti, sillä silloin minä tulen hulluksi. Joten mikä siis on hullusti, saanen kysyä?
Pelästyin valtavasti ja piilouduin vartijan mahan alle. Sieltä minä tuijotin valtavan madon silmään joka puolestaan tuijotti minua herkeämättä ja niin me molemmat tuijotimme toisiamme hievahtamatta muutaman minuutin, kunnes rohkenin kysyä:
– Anteeksi, mitä te kysyittekään?
Ja niin me molemmat nauroimme ratketaksemme, tai ainakin kuvittelin että madon äänetön vartalon hytkyminen merkitsi naurua. Naurusta selviydyttyämme selostin madolle mitä oli tapahtunut ja hän lupasi viedä meidät molemmat pikakyydityksellä takaisin armeijan leirin läheisyyteen.
– Mutta näköetäisyylle en teitä vie, sillä meillä on vain huonoja kokemuksia ihmisistä. Teidän vetenne myrkyttävät meidän solujamme ja kasvamme hurjiin mittoihin. Siksi nuoremmat madot hyökkäävät teidän kimppuun. Minä en sitä sulata, mutta minkä sitä nykykersoille mahtaa. Minusta kaikki oli ennen paljon paremmin, teidän vetennekin oli ravitsevaa vielä 2000-luvulla. Mutta puheet sikseen, minä lähden nyt teitä viemään takaisin.
Parin tunnin madollaratsastuksen jälkeen ratsumme pysähtyi ja jätti meidät siihen ja toivotti hyvää loppumatkaa. Minun oli jatkettava matkaa, joka oli raskas, mutta ei tuntunut enää niin raskaalta lepäämisen ansiosta. Ja sen, että tiesin miten lähellä jo olimme. En voinut enää pysähtyä, vartija oli jo kuolemankielissä. Onneksi hän oli ollut tajuton koko tuon ajan.
Päästyäni armeijan alueelle huusin lääkintämestaria paikalle ja kuin ihmeenkaupalla hän sai vartijan virkoamaan. Minua onniteltiin kovasti, vaikka emme olleetkaan päässeet maaliin saakka. He pitivät hengenpelastusta niin arvokkaana tekona, että palkitsivat minut sekä hengenpelastusmitalilla että sellaisella mitalilla, jonka nimeä en enää muista mutta joka kertoo armeijauran päättyneen kunniakkaasti. Minä otin mitalit ilolla vastaan ja hymyilin aavikon suuntaan. Aavikon, joka pelasti minun henkeni.
dbgirl muokkasi viestiä 14:46 25.04.2008
|
|
accent
10939 viestiä
|
#11 kirjoitettu
29.04.2008 00:48
Kaksi kuolemaa Marsissa
Rikospaikalle saapuessani pieni hyönteismäisesti ympäriinsä lentelevä robotti otti valokuvia ympäri asuntoa. Asunto oli samanlainen kuin kaikki muutkin tässä pienessä työväenluokan kylässä - pieni ja huonokuntoinen - ja ruumiiden aiheuttama löyhkä tuossa ahtaassa tilassa ei keinotekoisesti paranneltujen aistieni takia tuntunut kovinkaan miellyttävältä. Erikoistarkan näköaistini olisin mielelläni voinut myös vaihtaa jonkun likinäköisen kanssa, sillä tuollaisten näkyjen näkeminen korkearesoluutio-augmentoiduin silmin ei kuulu terveen ihmisen päivän suunnitelmiin.
Valintaprosessi tähän työhön vaati kuitenkin tietynlaista järkähtämättömyyttä ja hyvää vatsaa. Murhien ja väkivallantekojen määrä oli nyt korkeimmillaan sitten 2000-luvun alun, koska muiden planeettojen asuttaminen oli aiheuttanut suuria muutoksia yhteiskuntarakenteeseen ja kulttuuriin. Toisilla planeetoilla kaikki maa oli yhteistä; eri valtioille ei ollut omia alueitaan. Tästä aiheutui väistämättä monenlaista harmia, ja lainvalvojien resurssit - niiden jatkuvasta lisäämisestä huolimatta - eivät enää yksinkertaisesti riittäneet väkivallattoman yhteiskunnan takaamiseen.
Ensimmäinen ruumis, nuori mustatukkainen nainen, makasi keskellä lattiaa mahallaan. Selässä oli kymmensenttinen ammottava reikä jonka reunat olivat palaneet. Selkeästi kevyen plasmatykin tekemä vamma. Kevyetkin plasmatykit olivat kohtalaisen isoja aseita, sellaista oli vaikea kuljettaa mukanaan huomaamattomasti. Luin tunnistesirun tiedot. Nainen oli nimeltään Theresa Gynth, 22-vuotias naturaali-ihminen Olympus Citystä, Marsista. Elintoimintolokin mukaan hän oli kuollut kaksikymmentä tuntia sitten.
Toinen ruumis, ehkä 18-vuotias poika, oli nurkassa, puoliksi istuvassa asennossa seinää vasten. Hänellä oli yllään paksu takki ja silmillään jonkinlaiset pyöreät umpinaiset lasit, jotka olivat painautuneet tiiviisti hänen kasvojaan vasten. Ne olivat huurtuneet asunnon epätavallisen kosteassa ilmassa. Tunnistesirua ei löytynyt, vaikka tarkistin kaksi kertaa. Laiton siirtolainen, todennäköisesti asteroidivyöhykkeen kaivostyöläisten lapsi. Marsiin tuli jatkuvana virtana pakolaisia sen jälkeen, kun asteroidivyöhykkeen kaivokset ajautuivat anarkiaan syrjäisen sijainnin ja omistusoikeudellisten erimielisyyksien takia.
Pojassa oli jotakin liskomaista - joka ei itse asiassa ollut loppujen lopuksi kovinkaan outoa sillä geneettisesti muunneltuja ihmisiä oli melkein yhtä paljon kuin naturaaleja - mutta enemmän minua häiritsi se, että poika ei oikeastaan vaikuttanut kuolleelta. Ikäänkuin hän olisi nukkunut. Mieleeni juolahti epäilys; elintoimintoja ei ole voinut tunnistesirun puutteen takia tarkistaa muuten kuin perinteisesti pulssia tunnustelemalla. Moni poliisikin täälläpäin inhoaa geenimuunneltuja ihmisiä, eikä ehkä siksi kukaan ollut vaivautunut tutkimaan tarkemmin tätä ruumista.
Ujutin sormeni pojan kaulalle. Iho tuntui viileältä ja erikoisen sileältä. Ensin en tuntenut mitään elonmerkkiä, ja ehdin jo luulla erehtyneeni - mutta sitten tunsin sykäyksen. Aivan liian pitkän ajan kuluttua tullut toinen sykäys varmisti epäilyni oikeaksi. Poika oli elossa. Olin jo näppäilemässä rannetietokonettani kutsuakseni ambulanssin, mutta sillä hetkellä poika yhtäkkiä säpsähti, veti voimakkaasti henkeä ja rajusti nytkähdellen perääntyi tiukemmin seinää vasten. "Onko täällä joku?!" kuului hätääntynyt huuto pojan suusta. Sitten hän otti pyöreät huurteiset lasinsa pois silmiltään ja katsoi minuun siristellen silmiään oviaukosta tulvivassa valossa. Sitten hänen katseensa siirtyi kuolleeseen naiseen. "Ku-kuka tuo on? Mitä täällä on tapahtunut?"
Keskustelin pojan kanssa pitkään sen jälkeen, kun muut poliisit olivat jo lähteneet. Selvisi, että hän oli ollut jo viikon virtuaalitodellisuudessa, haahuilemassa ympäriinsä digitaalisissa hallusinaatioissa. Naista hän ei tunnistanut, mutta tunnistesirun lisätiedoista kävi ilmi että kyseessä oli asuntoyhtiön tarkastaja joka oli ilmeisesti tullut tarkistamaan paikan koska asunnosta ei ollut viikkoon kuulunut mitään. Oli selvää, että pojasta ei olisi mitään apua tapauksen selvittämisessä, vaikka hän oli ollut aivan vieressä. Naisen kuolinhetken aikoihin hän oli onnellisena leijaillut virtuaalitaivaalla virtuaalimaailmassa kauniiden virtuaalinaisten kanssa, ja murhaaja oli päättänyt olla tuhlaamatta plasmatykkinsä akkua huomattuaan pojan olevan ihan muissa maailmoissa.
Panin merkille pojan kiintymyksen takkiinsa, jonka syyksi hän selitti sen, että hänen perimäänsä lisättyjen käärmeen geenien takia hän tarvitsi lämpöä. Kaivostyöläiset käyttivät usein käärmeiden geenejä saadakseen tarkan lämpöaistin jonka turvin oli helppo löytää työtoverit pimeässä sähkökatkosten aikana (joita asteroidien kaivoksissa usein oli). Hän oli virtuaalitodellisuuteen unohduttuaan alkanut vajota horrokseen, jonka takia häntä oltiin luultu kuolleeksi. Asunnon erittäin kosteaan ilmaankin löytyi selitys matelijan geeneistä. Poika ei viihtynyt kuivassa.
Kun olin mielestäni saanut kaiken oleellisen tiedon irti pojasta, kiitin häntä kohteliaasti, astuin ovesta pihalle ja aloin kävellä kohti autoani. Poika jäi asuntonsa ovelle katsomaan perääni. Jokin pojassa yhä vaivasi mieltäni. Ehkä minua vain hämäsi, kun en ollut tottunut hänenkaltaisiinsa. Tai ehkä se johtui siitä seikasta, että en kertakaikkiaan ymmärtänyt virtuaalitodellisuudessa seikkailijoita. Unet olivat sitä varten. Sitten se pälkähti jostakin alitajuntani syövereistä päähäni kuin salama kirkkaalta taivaalta: pojan virtuaalilasien johto ei ollut kiinni! Eivätkä ne olleet langattomat, sillä muistin nähneeni niissä pistokkeen.
Tuon ajatuksen takia seisahduin parin askeleen päähän autoni ovesta. Silmiini osui auton ikkunassa näkynyt heijastus. Siitä näkyi pojan asunnon ovi. Näin heijastuksesta, kuinka poika otti takkinsa kätköistä esiin jonkin pitkän metallisen esineen ja osoitti sillä minua. Käteni lähti kuin itsestään hakeutumaan kohti vyölläni roikkuvaa pistoolikoteloa, mutta ei tarpeeksi nopeasti. Tajusin vain, kuinka autoni ikkuna helähti hidastettuna filminä tuhanneksi sirpaleeksi joihin sekoittui punaruskea sekasotku joka juuri hetki sitten oli ollut suolistoni. Kaaduin polvilleni, ja siitä sitten päin autoni ovea. Ehdin vielä miettiä että kerranhan sitä elämässään erehtyy, kun lämmin pimeys otti minut ikuiseen syleilyynsä.
|
Ladataan
