Mikseri.net

#2 kirjoitettu 16.02.2008 19:19

Vaikuttaa hyvältä kisalta, I'm in!

Endon teksti oli aika... järkyttävä Mutta hyvä silti.

#3 kirjoitettu 16.02.2008 19:40

Välttäkää turhaa offtopicia, jottei ketjun luettavuus kärsi.
Kehut, haukut jne kirjoituksista mielummin pikaviestillä, eikä tarvitse erikseen ilmoittaa olevansa kisassa mukana (Sen kyllä huomaa sitten osallistumista lukiessa).

#4 kirjoitettu 17.02.2008 01:49

Kuolleet Kekkoset kirjoitti:
Nyt on taas kirjoituskilpailun aika. Tyyli ja aihe on vapaa, mutta kirjoituksen tulee sisältää seuraavat lauseet:
-Tyttö hymyili hiukset silmillään
-Ilma oli painostavan lämmin ja kostea
-Portinvartijan puhkikuluneet lahkeet laahasivat maata
-13-vuotiaana olin jo liian vanha

Ja sanat (saa taivuttaa):
-Kaleidoskooppi
-Proletariaatti
-Mänty
-Puhelinluettelo

Otsikko on pakollinen.

Deadlinena 3.3.


hEU mykä!

Tyttö hymyili hiukset silmillään. Tungin kaledoskooppia ja tunsin kuinka imlma oli pajiostavan lämmin j a kostea samoin kuin khän. Proleaatti jyskytti samoin kuin ereektiolaaninen peenis törkeissä ajatuksissa samalla kun selaan puhelinluetteloa ja valitsen seuravaa uhria. 13 vuotiaana olin liian vahna ja ahne tuohon vitsuateen. Kuuntelin kun mänty soi tuolla kovin kuivalla kankaalla. Saatana että vituttaa. Portinvartijan puhkikuluneet lahnkeet laahasivat maata, vui saatana niin ajattelin vaikka en kuullu mitään. Olen saatana hullu, perkele, tehkää elokuvia. Saatanan moukat! Olette moukkia kaikki, kuohitte maata, matoja. Olette matoja, matoja saatana. Sanon! Nyt painan pääni mutaa pehmeään ja huokaisen, ohi on taival valoton. Sain tarkoituksen elämäni pohjaton on ehkä viulu. Mutta katso tuonne taivaalle ja huokaa, olet ehkä vain tuo valon pilkahdus, jos olet päässyt tänne asti, voisit harkita... Osta r-kioskilta uusimma jallun magasiini.. kunnon runkku-materiaalia.. nm. kokemusta on, ja paljon. Myös transvest. kamaa ainakin uusimmassa numerossa oli pirusti ja tykättiin. MItäs te muut? Onko kiva olla laatikkomato?

#5 kirjoitettu 17.02.2008 16:05

Harhailua metsikössä

Ilma oli painostavan lämmin ja kostea. Oli elokuun alku ja koulun alkamiseen oli vielä jäljellä pari viikkoa. Minun ei todellakaan tehnyt mieleni mennä kouluun, ei etenkään jos sää on silloin samanlainen kuin nyt. Itse asiassa minun ei tehnyt mieleni palata kouluun lainkaan, vaan halusin kiipeillä puissa, aivan kuten lapsena. Mutta 13-vuotiaana olin jo liian vanha sellaiseen. Tai niin ainakin isäni sanoo. Itse olen tyystin eri mieltä. Miksi aikuisena ei saisi kiipeillä?

Tähyilin kuusen oksalta kaukaisuuteen. Mäntymetsikön siluetti iltaruskon aikaan oli kaunis näky, mutta ei vetänyt vertaa kuusimetsikön huumaavalle tuoksulle ja kantaville oksille, joihin ylettyy kiipeämään helposti. Minä vihaan mäntyjä, sillä vaikka ne ovat kauniita ja jylhiä, niiden oksat ovat liian ylhäällä jotta niille voisi kiivetä. Lisäksi kuuset antavat sateensuojan ja piilopaikan, jos sellaista sattuisi tarvitsemaan.

Yhtäkkiä huomasin, että pimeys oli jo melkein laskeutunut. Minun oli täytynyt nukkua jonkin aikaa. Isä varmasti suuttuu minulle. Hän on ollut viime aikoina todella kireä minulle. Mäkättää vain ja puhuu jostain proletariaatista. Minulla ei ole mitään käsitystä siitä, mistä hän puhuu. Kerran kysyin häneltä mikä se sellainen on, mutta sain vain puhelinluettelon päähäni ja kehotuksen etsiä töitä. Hänellä on ilmeisesti pahoja rahavaikeuksia.

Saavuin kotiin. Isä oli näköjään taas kännissä. Se on jo nykyään tapa. Jollei isä ole töissä, hän on kännissä. Ja känninjuonnin seurauksena isä on yhä harvemmin töissä, koska ei pysty hoitamaan töitään kunnolla. En oikein tiedä vieläkään, mitä hän tekee työkseen, mutta on töissä tupakkatehtaassa. Sieltä hän saa ilmaiseksi joka viikko askillisen tupakkaa, josta tarjoaa aina minulle parit. En erityisemmin pidä tupakasta, mutta en tohdi kieltäytyäkään sillä muuten isä saa raivokohtauksen.

Kömmin petiini nukkumaan. Se on itse asiassa äitini peti. Hän kuoli keuhkokuumeeseen kun olin vielä vauvaikäinen. En muista luonnollisestikaan hänestä mitään eikä häneltä jäänyt mitään esinettä minulle, sillä isäni poltti kaiken vähän hänen omistamansa takassa, paitsi ainoan minulle ostetun leluni kaleidoskoopin sekä tämän sängyn. Isäni mielestä olisi ollut rahanhaaskausta tuhlata hyvä sänky talonlämmittämiseen ja ostaa sitten uusi tilalle. Siinä asiassa olen kyllä samaa mieltä hänen kanssaan. Lisäksi tunnen äitini hengen läsnäolon siinä petillä maatessani. Siinä minun on hyvä olla.

Seuraavana aamuna heräsin tuttuun näkyyn: isäni nukkui nojatuolissaan kädessään äitini valokuva ja lattialla, nojatuolin välittömässä läheisyydessä, oli kaljapulloja kaatuneena lattialle. Hän kuorsaa krapulaansa kovaäänisesti pois. Pudistelen päätäni alakuloisena ja päätän lähteä heti aamupalan jälkeen ulos retkelle.

Harhailin jonkin aikaa metsikössä. Olin mennyt tavallista pidemmälle ja olin harmissani kun puut alkoivat vähitellen harveta. Tunsin itseni hieman pelokkaaksi avarassa maastossa. Tiheikössä on turvallisempaa sillä siellä on isoja oksia joiden alle voi piiloutua. Ja siellä on myös kivoja pieniä kiviluolia.

Metsän harvetessa huomasin lopulta tulleeni raja-alueelle. Menin uteliaana hieman lähemmäksi porttia. Portinvartija oli todella ilkeännäköinen mies, jolla oli homssuinen risuparta suutansa peittämässä. Joku toinen mies huusi vartijalle jotain venäjäksi. Meille ei ole opetettu koulussa venäjää, enkä tiedä mitä hän sanoi. Vartija vastasi takaisin ja pelästyin, kun hän tuli minua kohti. En tajunnut paeta, vaan jähmetyin paikalleni kauhusta lamaantuneena. Mies tuli viereeni ja käski minun tulla mukaansa. Hän puhui suomea, mutta murtaen. En aluksi tahtonut saada selvää mitä hän sanoi. Hän vei minut portin läpi ja suuntasimme kulkumme läheistä hökkeliä kohti. Portinvartijan puhki kuluneet lahkeet laahasivat maata ja keräsivät roskaa entisestään. Mies ei tuntunut välittävän puhtaudesta lainkaan.

Astuimme hökkeliin sisälle ja siellä meitä vastassa oli tummatukkainen, nuori keittäjä. Tyttö hymyili hiukset silmillään minua kohti. Hän oli mielestäni hyvin kaunis. Hän viittoi minua peremmälle ja ojensi minulle esiliinan. ”- Jekaterina”, hän sanoi ja ojensi kätensä. ”- Elsa”, vastasin minä puolestani hänelle. Hän hymyili jälleen tuota vallatonta, auringonsäteiden täyttämää hymyään ja sanoi murtaen: ”Töitä?” Vastasin nyökytellen ja hymyillen takaisin.

#6 kirjoitettu 17.02.2008 17:33

Herra Bassey

Olin tuntenut herra Basseyn jo useita vuosia. Lapsena hän oli minulle sellainen satusetä, hän kertoi minulle tarinoita ajasta jolloin Suuri Aavikko oli veden täyttämä ja ulkona pystyi olemaan ilman happilaitteita. Herra Basseyn tarinat olivat parempia kuin muiden kertomat - aivan kuin hän olisi itse elänyt tuona muinaisena aikana. Hän oli kyllä vanha, mutten koskaan tullut kysyneeksi hänen ikäänsä. Hän näytti jotenkin iättömältä, vanhalta mutta kuitenkin nuorelta, ikään kuin satuolennolta itsekin. Harmaine mutta runsaine hiuksineen ja muhkeine viiksineen hän toi mieleeni historiankirjojen kuvat Albert Einsteinista.

13-vuotiaana olin jo liian vanha kuuntelemaan satuja, joten ajanviettoni herra Basseyn kanssa muuttui. Aloin käymään hänen kanssaan museoissa, ja tutkin usein hänen autotallistaan löytyvää rojulaatikkoa. Siellä oli kaikenlaisia hyvin vanhoja esineitä, joita olin nähnyt yleensä museoissa. Mutta herra Bassey piti niitä laatikossa autotallissaan, aivan kuin ne olisivat mitä tahansa rojua. Vanhoja leluja, puhelinluetteloita (puhelin - kuinka hupaisa laite!), kaleidoskooppeja, leivänpaahtimia, cd-levyjä...

Juuri cd-levyt olivat minusta kiinnostavimpia. Ne olivat naurettavan isoja. Miten kellään oli ollut tilaa säilyttää mitään järkevän kokoista musiikkikokoelmaa? Minua harmitti, että mitkään levyistä eivät enää toimineet. Herra Basseyllä kyllä oli antiikkinen cd-soitin - eriskummallinen laite sekin - mutta aika ei ollut hellä levyille. Ne kaikki saivat soittimen suoltamaan kaiuttimistaan vain kohinaa.

Mutta nyt olin viimeistä kertaa menossa hänen luokseen, kolmekymppisenä ja itsekin elämää nähneenä, vaikkei se vetänyt lähellekään vertoja herra Basseyn ties kuinka monille vuosille. Herra Bassey oli äkillisesti sairastunut eivätkä lääkäritkään osanneet sanoa mikä häntä vaivasi. Aivan kuin hänestä vain yksinkertaisesti olisi elinvoima valunut pois. Hänen poismenonsa vaikutti väistämättömältä, joten anoin proletariaattivalvojalta päivän vapaaksi tavatakseni hänet.

Saavuin herra Basseyn asunnolle. Ilma oli painostavan lämmin ja kostea - hassua kuinka ilmastogeneraattorit osasivatkaan mennä rikki juuri tällaisena masentavana aikana - ja myrtyneen näköisen portinvartijan puhkikuluneet lahkeet laahasivat maata hänen maleksiessaan avaamaan minulle tien herra Basseyn pihatielle. Pihan pienet männyt värjäytyivät oranssiksi iltapäivän auringossa, ja taivas oli seesteinen. Kaupungin kupoli oli kuin jättimäinen kasvihuone, tiivistynyt kosteus sumensi näkymän ulos. Astuin sisään vanhanaikaisen näköiseen kaksikerroksiseen taloon ja suunnistin vanhasta muistista yläkerran makuuhuoneeseen.

Herra Basseyn vieressä sängyllä makasi kyynärpäähänsä nojaten Helena, hänen pojan tyttären tyttärensä. Tyttö hymyili hiukset silmillään ja tervehti iloisesti.
"Hei, Andrei! Isopappa oli juuri kertomassa tarinaa valaista. Tuletko kuuntelemaan?"
Olin kuullut tuon tarinan monta kertaa, mutta istuin sängyn viereen tuolille ja kuuntelin tuon rakkaan vanhan ukon möreää ääntä, joka nyt oli saanut hinkuvan sävyn. Hän kertoi, kuinka ennen muinoin oli ollut meriä, ja niissä ui valtavan kokoisia olentoja, joita kutsuttiin valaiksi. Niiden laulu oli kauneinta ikinä. Helenaa nauratti herra Basseyn hupaisa yritys matkia valaiden laulua, joka kuulosti kyllä enemmän hevosen hirnunnalta. Sitten nauroimme kaikki yhdessä.

Herra Basseytä alkoi kovasti yskittää, ja Helena lähti hakemaan keittiöstä lasin vettä. Tytön poistuttua rohkaisin mieleni ja kysyin mitä en ollut ennen halunnut edes tietää.
"Herra Bassey..." aloitin. Jännitti. "Herra Bassey, kuinka vanha te olette?"
Hiljaisuus.
"Herra Bassey?"
Hän kääntyi hitaasti minua kohti. Hymy hänen kasvoillaan nousi korviin asti ja silmät loistivat. Vastaus tuli hiljaisella, tyytyväisellä äänellä.
"Minä näin viimeisen valaan."

Hautajaisissa itkin. Hyvästi, Bartholomew Bassey, mies joka näki viimeisen valaan.

#7 kirjoitettu 18.02.2008 04:24

Metalliluuranko

Minulla oli epämiellyttävä lapsuus. Vanhempani ja kaksi veljeäni kuolivat auto-onnettomuudessa ollessani 10-vuotias. Muistan vain liukkaan talvisen tien... ja paksun männyn. Törmäys oli kuin raskaansarjan nyrkkeilijä olisi huitaissut puhelinluettelolla päin näköä. Kesti useita tunteja ennen kuin kukaan huomasi ruhjoutunutta autoamme tien pielessä. Koko sen ajan minä olin täysin tajuissani, ja tuijotin veljieni elottomia kasvoja. Äitini käsi oli repeytynyt törmäyksessä irti ja lojui kasvojeni vieressä. Auton groteskisti vääntyneitä metallirakenteita pitkin valui verta joka tipahteli valkoiseen lumeen. Tip. Tip. Tip. Miksi Jumala ei voinut antaa minun kuolla perheeni mukana? Metallinsiru oli viiltänyt nuoremman veljeni ohimon auki. Haava oli syvä ja siitä roiskui verta päälleni. Ennen kuin veljeni veri oli kuivunut kasvoilleni olin tullut siihen tulokseen että Jumalaa ei ole.

Onnettomuuden jälkeen setäni otti minut huostaansa. Hän oli kurja proletariaatti joka vietti päivänsä ryypäten veljensä henkivakuutusrahoja, ja joskus... joskus öisin hän hiipi huoneeseeni ja otti minut väkisin. Minä en välittänyt, en välittänyt mistään. 13-vuotiaana olin jo liian vanha hänelle, jonka seurauksena hän tyytyi vain hakkaamaan minua, silloin kun oli sen verran selvä että pystyi siihen, mutta eräänä kesäyönä päätin pistää sille lopun.

Heinäkuun kolmas päivä. Ilma oli painostavan lämmin ja kostea. "Noh noh, Sami, mitäs sulla siinä on", setäni sopersi pullo kädessään. "Tule tänne Sami, tule. Eukot ei baarissa lämmenny niin otetaanhan uusiksi... sitä samaa mitä joka perjantai kun olit 12, muistatko? Pitäsitkö siitä? Häh? Pitäsitkö?" setäni mongersi ja lähestyi huojuen. Minulla oli kädessäni keittiöveitsi. Nopea sivuttainen viilto ja sortajani makasi maassa kaulaansa pidellen. Vaikka hän yritti estää verenvuotoa sitä roiskui silti hänen sormiensa lomista. Kumarruin. Tunsin taas lämpimän veren kasvoillani. Löin veitsellä uudestaan. Ja uudestaan. Leikkasin elottoman ruumiin pään irti ja katselin sen lasittuneita silmiä. Yhtäkkiä rupesin nauramaan holtittomasti enkä muista tarkasti mitä sen jälkeen tapahtui, muistoni ovat kuin hämyinen kaleidoskooppi. Muistan... kuinka iskin veistä irrotetun pään ohimoon ja näin vihdoin sen sairaan paskan aivot. Aloin kaivamaan päähän veitsellä syvempää reikää ja... tunsin kuinka minulla alkoi seistä kunnolla ensimmäistä kertaa elämässäni. Sen jälkeen muistini katkeaa.

Nuorisovankilassa 8 vuotta istuttuani pääsin vihdoin vapaaksi. Minulla ei ollut oikeastaan mitään paikkaa mihin mennä, tai paikkaa jota olisin voinut kutsua kodiksi, mutta muistin jotain mitä olin halunnut kokeilla joten suuntasin kaupungin teollisuusalueelle. Erään varastorakennuksen edessä näkyi liikettä. Portinvartijan puhkikuluneet lahkeet laahasivat maata kun hän laahusti lukitsemaan teräsporttia joka erottaisi minut kohteestani. Hiivin vartijan taakse ja otin hänen kaulastaan tiukan otteen. Hän yski voimakkaasti ja yritti huutaa apua mutta turhaan. Hetken kuluttua hän kaatui sinertävänä maahan. Kasvoilleni levisi tyytyväinen virne kun mursin vartijan kallon maihareillani.

Varastorakennus oli ruosteinen ja vanha, mutta tiesin mitä sen sisällä oli. Astuin sisään ja suljin narisevan metallioven perässäni. Edessäni kohosi sammio jossa luki suurilla kirjaimilla "RIKKIHAPPO, SULFURIC ACID". Hymyilin voitonriemuisesti ja suuntasin toistaiseksi pois varastosta, vartijalta ottamani avaimet taskussani kilisten.

Minun ei tarvinnut harhailla kauaa kun jo löysin viereisestä slummista etsimäni. Punaiseen nahkatakkiin pukeutunut ilmestys lyhtypylvään alla, sentin kerros meikkiä kasvoillaan. Tyttö hymyili hiukset silmillään. Hän ilmoitti hinnakseen 100 euroa yöltä, myönnyin ja kerroin asuvani aivan lähellä. Oikaistessamme sivukujalle toimin nopeasti ja löin tytön kaikin voimin päin tiiliseinää. Hento katuhuora kaatui maahan eikä osoittanut kummempia elonmerkkejä. Minulla ei ollut autoa joten ruumiin kuljettaminen huomaamatta oli vaikeaa, mutta teollisuusalueella ei keskellä yötä juuri ketään liikkunut.

Syöpynyt ja hiiltynyt ruumis nousi happosammiosta. Liha oli pehmennyt, rapeutunut. Silmät olivat syöpyneet täysin eikä hiuksistakaan ollut mitään jäljellä. Sormeni upposi vaivattomasti sisään mistä kohdasta tahansa kokeilinkin. Tuntui limaiselta, happamalta, mahtavalta. Tunsin samanlaista kiihotusta kuin kahdeksan vuotta sitten.

Kävelin tyydyttyneenä pois varastosta. Katulamput olivat jo siihen aikaan sammuneet, mutta kuunvalo piirsi laihan siluettini katukivetykselle. Avaimet kilisivät taskussa. Hiki valui nenänvarttani pitkin ja tippui asfaltille. Tip. Tip. Tip.

#8 kirjoitettu 18.02.2008 19:22

Lause valokuvan takana

Tuona päivänä, jolloin maailma murtui ja tuulet eksyivät tutuilta reiteiltään kiertämään uusia kehiä, puhelinluettelo repesi kahtia, muttei puolittunut tasan. Pieni osa nimistä muuttui rikkaiden nimiksi ja suurin osa edusti proletariaattia.

Näin oli kaiverrettu enteinä jo aikojen saatossa Tuskahuolen laakson perimmäisessä kolkassa luimistelevan muotopuolen käkkärämännyn runkoon. Joka ikinen päivä vaelsin lukemaan sormillani niitä koukeroita. Tajusin, kuinka 13-vuotiaana olin jo liian vanha sielu elämään täällä lapsen lailla, olin vanhus nuoressa kehossa. Vietin uskomattoman määrän tunteja pohdiskellen luokkaeroja, ihmisten perusoikeuksia ja sitä, kuinka niin moni jää Tuskahuolen laakson asukkaaksi vasten tahtoaan. Minä olin valinnut tietoisesti asuinsijakseni laakson jätettyäni vanhempani lapsikseni Ilomajaan kasvamaan lisää mittaa ja löytämään uudelleen sisimpänsä.

Röttelö, jossa majailin, oli oikeastaan varsin viihtyisä. En toki yksin asuttanut sitä vaan seuranani oli toinen tiensä löytänyt nuori vanhus, Hän Joka Sulkee Silmät Ja Portit. Tuntitolkulla istuskelimme päivin ja öin tuijottaen takorautaportteja ja niiden kautta saapuvia, joiden silmät olisi suljettava näkemästä eroja.

Tuona päivänä, jolloin maailma murtui, ilma oli painostavan lämmin ja kostea, kostea kuin kyynel kämmenkupissani. Muutama saapuva horjahteli uuvahtaen nihkeälle nurmelle, haukkoi henkeään anoen vettä. Hain juomista heille ja vastailin heidän kysymyksiinsä suurpiirteisesti, ei toki, toki ja miksei. Moni heistä väitti nähneensä jotain outoa taivaalla. Ojensin kaleidoskoopin vanhahkolle naiselle, eniten huolissaan olevalle. Hän katseli ja katseli ja lopulta totesi, ettei taivaalla mitään outoa ollut, taivashan on vain tulessa. Minä hymyilin hänelle ja kuiskasin, näin on, taivas palaa, mutta ei polta meitä.

Näin jo kaukaa kuinka Hän Joka Sulkee Silmät Ja Portit saapui hitaasti luoksemme. Portinvartijan puhkikuluneet lahkeet laahasivat maata hänen astellessaan tyynesti kohti saapuneita. Hän sanoi jokaiselle heistä muutamia viisaita sanoja lempeällä äänellä. Hän kosketti jokaisen otsaa hellästi ja sulki heidän silmänsä lopullisesti näkemästä enää eroja. Vilkuilin saapuneita, jotka lepäsivät illan viileydessä, edelleen kuin unessa. Yhtä äkkiä minut valtasi halu tulla valokuvatuksi, tulla ikuistetuksi siihen hetkeen. Portinvartija ymmärsi samanaikaisesti kuten minäkin, miksi valokuvaaminen oli niin tärkeätä minulle. Hän pinkaisi lahkeet rullattuina nopeasti rötiskölle noutamaan kameransa.

Minä heitin kärrynpyörää ympäri nurmikkoa hänen napsiessa valokuvia. Hän Joka Sulkee Silmät ja Portit kirjoitti lauseen jokaisen kuvan taakse ja heitti valokuvat ilmaan. Sain napattua käteeni hitaasti leijailevan valokuvan ja käänsin sen lukeakseni, mitä sen taakse oli kirjoitettu. ”Tyttö hymyili hiukset silmillään” lause piirtyi kauniilla käsialalla silmiini, näin minä sain uuden nimen, joka lämmittää talvellakin.


Tuskahuolen laakso 18.2.2008

Tyttö Hymyili Hiukset Silmillään