Mikseri.net

#762 kirjoitettu 26.05.2023 20:57

Hawkwind - The Future Never Waits

muutama viikko sitten julkaistu levykäinen. Ehdottomasti tsekatkaa tämä jos bändi teille jotain merkitsee.

#763 kirjoitettu 27.05.2023 00:59

art074 kirjoitti:
Itse ainakin ymmärrän ihan hyvin miksi moni itse kuuntelemani musiikki on hyvin setämäiseksi luokiteltavaa, jos joku sellaista luokittelua kokee tarvetta tehdä. Pinnallinenkin musiikki taas voi olla hyvin tehtyä tai hemmetin hauskaa. Kaiken ei aina tarvitsekkaan olla syvällistä taidetta.

Joo. Pinnallinen musiikki voi kuulostaa hyvältä, setämusiikki voi kuulostaa hyvältä. Se, että jokin Spice Girls tai Madonnan kasarin puolivälin lätke kuulostaa hyvältä, ei tarkoita etteikö se olisi ihan helevetin pinnallista. Se, että Zeppelinin kolmas tai Hurriganesin kolmas kuulostaa ihan hyvältä, ei tarkoita etteikö se olisi helevetin setämäistä. Toisaalta joskus tulee tilanteita, joissa nämä sanat kuvailevat jollain lailla musiikin laatua. Jos mainitsen Käärijän tsätsätsään olevan pinnallista, pyrin esim. vihjailemaan, ettei esittäjän ilmeisen sympaattinen tai inhimillinen olemus ulotu musiikkiin itseensä. Jos ilmaisen Black Sabbathin olevan setämusiikkia, saatan pyrkiä vihjailemaan, että sen pönkittäminen hevinä ja ranccana instituutiona on jo aikoja sitten kääntynyt itseään vastaan. Joskus tällaisilla sanavalinnoilla pyritään puhkaisemaan kupla.

Ilmaisenpa nyt saman tien kuitenkin, että minua pännii jonkin itselle vieraan mutta etäisesti jonkin ajan listakamalta kuulostavan musiikin julistaminen kertakuulemalta pinnalliseksi. Jos sitä nimittää piinalliseksi, se on erittäin ok. Ei teidän todellakaan tarvitse tykätä samasta kuin minä. Lisäksi se Level 42:n albumi ei minusta edes ollut kovin ihmeellinen. En esitellyt sitä täällä siksi, että tykkään siitä, vaan siksi että olin kuunnellut sitä – tämä ketju kun sattuu olemaan sitä varten olemassa, vaikka nyt rönsyilläänkin ihan vitusti. Level 42:lta lemppareihini kuuluu ennen muuta biisi nimeltä Children Say, ja vielä tarkemmin sen biisin kertosäe ja varsinkin coda, jo(i)ssa on mahtavaa soinnuttelua (kuuntele kohdasta 3:15 loppuun, jos huvittaa). Olen sointuihminen. Olen aina ollut.

#764 kirjoitettu 27.05.2023 01:21

aurinkoP kirjoitti:
Jos ilmaisen Black Sabbathin olevan setämusiikkia, saatan pyrkiä vihjailemaan, että sen pönkittäminen hevinä ja ranccana instituutiona on jo aikoja sitten kääntynyt itseään vastaan. Joskus tällaisilla sanavalinnoilla pyritään puhkaisemaan kupla.



en tiedä tarkalleen mitä tuolla ilmaisulla haet, mutta Sabbathin instituutiostatusta nyt ei oikein voi kyseenalaistaa kuin ihmiset, jotka raskaamman rockin genrestä tai sen nykymeiningistä eivät ole joko kiinnostuneita, tai sitten vaan eivät ymmärrä siitä yhtään mitään.

Sabbathin heviydestä, ranccuudesta tai hyvydestä/huonoudesta voi olla ihan mitä tahansa mieltä, mutta kuten olen muissa ketjuissa jo todennut niin bändin vaikutukselle nykymetalliin ei oikein löydy edes vertailukohtia kuin 80-luvun thrash-bändeistä. Sen kuulee paitsi musiikista, myös sitä tekevien muusikkojen suusta koko ajan.

#765 kirjoitettu 28.05.2023 00:48

art074 kirjoitti:
en tiedä tarkalleen mitä tuolla ilmaisulla haet, mutta Sabbathin instituutiostatusta nyt ei oikein voi kyseenalaistaa kuin ihmiset, jotka raskaamman rockin genrestä tai sen nykymeiningistä eivät ole joko kiinnostuneita, tai sitten vaan eivät ymmärrä siitä yhtään mitään.

Sabbathin heviydestä, ranccuudesta tai hyvydestä/huonoudesta voi olla ihan mitä tahansa mieltä, mutta kuten olen muissa ketjuissa jo todennut niin bändin vaikutukselle nykymetalliin ei oikein löydy edes vertailukohtia kuin 80-luvun thrash-bändeistä. Sen kuulee paitsi musiikista, myös sitä tekevien muusikkojen suusta koko ajan.

Siis nimenomaan. Tämä vain alleviivaa sitä mitä tarkoitin. En minä oikein usko, että 1960–70-luvun bändit lähtivät liikkeelle aikomuksenaan tehdä itsestään klassikoita ja instituutioita. Päinvastoin, ne lähtivät liikkeelle ravistelemaan klassikoita ja instituutioita. Luomaan jotain uutta, jotain rajumpaa, todempaa, syvemmälle menevää. Aikaa myöten niistä tuli tietysti ensimmäisenä suosittuja, myös "kaupallisessa" mielessä, ja edelleen klassikoita ja instituutioita eli juuri niitä, mitä ne lähtivät ravistelemaan. Näin sen ainakin itse näkisin.

IT: läti läti länkyti länkyti.

#766 kirjoitettu 28.05.2023 00:57

Ai niin ja joo. Panic at the Disco: Pretty. Odd. Vuonna 2008 levyn sanottiin olevan jäljitelmä Sgt. Pepper's Lonely Hearts Club Bandista ja muista kuuskytluvun loppupuolen oudon yhtenäisistä tyylillisistä kollaasialbumeista. Minusta tuntui tämän kuuntelukerran myötä, että Pretty. Odd. on mielestäni jopa parempi kuin Sgt. Pepper. Muistan jonkun kriitikon tölväisseen, että nuoret jannut tekevät vanhempaa sukupolvea matkiessaan asioita väärin, mikä oli sitten hieman hellyttävää tai kömpelöä. Totta, Panic at the Disco teki todellakin joitain asioita "väärin". Ja tässä tapauksessa se on vain ihan mahtavaa, koska se on tuoretta – oli 15 vuotta sitten ja on edelleen. Ne kuuskytluvun konventiot eivät ole menneet minnekään. Pretty. Oddin tekemisistä ei ole tullut konventioita. MAHTAVA levy.

#767 kirjoitettu 28.05.2023 16:18

Kungens Män - Diskbänksockultism (2015)

Jos tämän ruotsalaisen sedistä koostuvan bändin musiikkia kuvailisin, niin ekana tulevat mieleen setämäiset ilmaisut ”armotonta menoa, svengaa kuin hirvi ja on muuten heviä kamaa”. Omalla tavallaan bändin laajasta tuotannosta paras levy juuri tänään ja minulle, kahden kitaran voimin jyrätään, eikä paljon armoa anneta. Kuunnelkaa saatana, jos haluatte katharttisen elämyksen tai vaikkapa armottoman päänsäryn - riippuu sedästä.

#768 kirjoitettu 28.05.2023 17:32

Oho, jo toinen levy tänään:

Carlton Melton - Resemble Ensemble (2023)

Näitä rästiin jääneitä uutuuksia käyn läpi.
”Carlton Melton, from Northern California, are now a practising fourpiece in the arts of melted-minds psychedelia.” Eli sitten viime kuuleman on saatu yksi soittaja lisää, ja nythän se jo muistuttaa yhtyettä. Ei säväytä kauheasti (kun vanhoihin vertaa), mutta onhan tämä parempaa kuin 99,99% siitä, mitä ehkä julkaistaan ja mitä en kuuntele. Kaksi viimeistä raitaa kulkee tosi siististi. 8/10.

#769 kirjoitettu 28.05.2023 19:04

The Space Between Numbers - Last Of The Orange Light

#770 kirjoitettu 28.05.2023 20:32 Muok:28.05.2023 20:36

aurinkoP kirjoitti:

Siis nimenomaan. Tämä vain alleviivaa sitä mitä tarkoitin. En minä oikein usko, että 1960–70-luvun bändit lähtivät liikkeelle aikomuksenaan tehdä itsestään klassikoita ja instituutioita. Päinvastoin, ne lähtivät liikkeelle ravistelemaan klassikoita ja instituutioita. Luomaan jotain uutta, jotain rajumpaa, todempaa, syvemmälle menevää. Aikaa myöten niistä tuli tietysti ensimmäisenä suosittuja, myös "kaupallisessa" mielessä, ja edelleen klassikoita ja instituutioita eli juuri niitä, mitä ne lähtivät ravistelemaan. Näin sen ainakin itse näkisin.




jaa tätäkö sinä ajoit takaa. Noinhan se yleensä tahtoo kääntyä kun menestystä saavuttaa. Ja mitä kovempaa ja äänekkäämmin haluat ravistella, sitä enemmän ja nolommin se kääntyy itseään vastaan (Sex Pistols?).
Sabbathin ravisteluvaihe tosin jäi vähän lyhyeksi kun debyyttilevy oli jo parin viikon sisällä julkaisustaan niin sanotusti valtavirtaa. Kriitikot bändiä sentään tajusivat vihata että se sentään meni oikein.

ja viimesin läpisoitto oli

Pearl Jam - s/t (2006)

yksi niistä bändeistä joita kohtaan rakkaus muuttuu vuosi vuodelta yhä repaleisemmaksi. Joskus vuosituhannen vaihteessa helmihyytelö oli vielä yksi kovimmista musajutuista mulle, ja muutamaa ensimmäistä levyä tulee toisinaan (vuosittain jopa?) soiteltua läpi out of habit ja hope, josko se puhdas nostalgia muuttuisi taas joksikin ihmisparalle vähän hyödyllisemmäksi tunteeksi.
Tämä vuoden -06 "avokadolevy" oli viimeisin minkä ostin suht tuoreeltaan, ja viimeisintä paria levykäistä taas en ole saanut edes hankittua, enkä taida olla kokonaan edes kuunnellut.

Ei oikein yhtään loistobiisiä, jotta tästä saisi vieläkään mitään otetta, mutta olkoon 7+/11 vaikkapa...eli ihan kelvollista kamaa kuitennii.

Taidan vielä soittaa läpi kymmenen vuotta vanhemman No Code:n. Se ainakin kuulostaa enemmän Neil Youngilta kuin Pearl Jamilta, jos ei muuta.

#771 kirjoitettu 28.05.2023 21:04

Ott - Heads

mmmmmh/10

#772 kirjoitettu 29.05.2023 00:55

art074 kirjoitti:
Noinhan se yleensä tahtoo kääntyä kun menestystä saavuttaa. Ja mitä kovempaa ja äänekkäämmin haluat ravistella, sitä enemmän ja nolommin se kääntyy itseään vastaan (Sex Pistols?).

Seksipyssyillä ymmärtääkseni se kupla rupesi hajoamaan jo bändin ollessa vielä vahvasti kasassa, mutta sitä ennen hajosikin koko bändi. Näin ollen bändin kupla jäi jokseenkin elämään jonnekin ysärille asti, mutta tietenkään Rotten-Lydon ja kumppanit eivät tyytyneet asiantilaan vaan tekivät überpöpillä comebackillaan siitä suorastaan väkivaltaisesti hakkelusta, mikä omalla kummallisella tavallaan onkin aika punkkia.

art074 kirjoitti:
Sabbathin ravisteluvaihe tosin jäi vähän lyhyeksi kun debyyttilevy oli jo parin viikon sisällä julkaisustaan niin sanotusti valtavirtaa. Kriitikot bändiä sentään tajusivat vihata että se sentään meni oikein.

No jaa, Säpätti kyllä tosiaan rupesi menestymään ihan saman tien, mutta taitaa se olla noina vuosina ollut aikamoinen heavy-rankkuuden synonyymi. Mutta 1970-luvun puolivälin seutuvia pidemmälle sekään ei kantanut. Heavy-rankkuus on ihan oma kulttuuritieteellisesti kiinnostava lajinsa, seuraavassa aallossa sen valtikkaa kanniskeli ehkä Iron Maiden, kunnes siitä tuli liian Iso® ja uskottavuusnälkäiset tyypit kääntyivät Metallican suuntaan, josta siitäkin tuli kohta liian Iso ja tämän myötä (ehkä pikaisen Anthrax-vaiheen kautta) löydettiin elävät alakulttuuriskenet ja niiden musiikki, speed metal, thrash metal, death metal... sen örinän myötä koko homma sai kuoliniskunsa (lol!) ja seuraavat ikäluokat rupesivatkin kuuntelemaan Nirvanaa ja Pearl Jamia, jonka olitkin sopivasti maininnut. (Vitalogy on kuulemistani Pearl Jam -albumeista ainoa, josta tiedän tykänneeni.)

Joo, enpä kuunnellut heavy-rankistelua tänä iltana, vaan Madonnan pinnallista True Blue -albumia, jonka sisällöstä puolet ansaitsee arvosanan ihana – toinen puolisko tosin on pikkuisen tylsää, mikä vähän latistaa kokonaisuutta. Varhaisteininä teeskentelin tykkääväni Metallicasta, kun kaikki kynnelle kyenneet tykkäsivät siitä, Madonnan kohdalla houkutus oli enemmänkin teeskennellä etten tykkää siitä. Mutta enpä teeskennellyt. Lälläslää.

#773 kirjoitettu 29.05.2023 15:36 Muok:29.05.2023 15:56

aurinkoP kirjoitti:
... sen örinän myötä koko homma sai kuoliniskunsa (lol!) ja seuraavat ikäluokat rupesivatkin kuuntelemaan Nirvanaa ja Pearl Jamia,


Metallica pamahti "liian isoksi" valtavirtailmiöksi just samaan aikaan kun Nirvana, Pearl Jam, Soundgarden ja Alice In Chains löivät itsensä läpi eli siinä 1991-92 syklissä. Eli voisi sanoa että seuraava sukupolvi siirtyi kuuntelemaan myös tätä "uutta" Metallicaa, mikä taas aiheutti rankkuus- ja uskottavuushakuisille bändin (ex)faneille elinikäisiä traumoja.

Tietyllä osalla metallifaneista se 'rankkuus' on aina ollut ensisijainen vaatimus, ja tähän on monet bändit ajan saatossa osanneet hyvin tarttua, ihan jostain Venomista alkaen nykypäivän drone metalliin ja vastaaviin.

Nu metallista tuli myös vielä jollain ihmeen kaupalla valtavirtaa vuosituhannen vaihteessa, ja joidenkin sen genren bändien myötä myös toleranssi huutoa ja örinää kohtaan kasvoi, ja sittemmin extreme metal-vaikutteisia bändejä on noussut, jos ei ihan valtavirtaan, niin jäähallitason pääesiintyjiksi kuitenkin.

--------------
ja viimeisin läpisoitto oli perjantaina julkaistu:

ELEGANT WEAPONS - Horns For A Halo

Richie Faulknerin projekti. Äijä on yksi suosikkikepittäjistäni, mutta vähän geneeristä ja turhan perinteistä melodista metallia näin ensikuulemalta.

#774 kirjoitettu 29.05.2023 18:33

Radiohead : OK Computer (1997)

tuli soitettua läpi ensimmäistä kertaa moneen vuoteen. Jostain syystä just tämä levy on aina soinut ihan vitun kauniisti näistä ikivanhoista Infinityn pöntöistä, ja näemmä nyt parin vuoden takaisten vahvaripäivitysten jälkeen kuulosti vieläkin paremmalta.

Ja onhan nää biisit kaikki ihan helvetin kovia.

13/11 ja on kai pakko antaa kun Sabbathille irtosi aiemmin se 12

Lucky

#775 kirjoitettu 29.05.2023 18:36

art074 kirjoitti:
Metallica pamahti "liian isoksi" valtavirtailmiöksi just samaan aikaan kun Nirvana, Pearl Jam, Soundgarden ja Alice In Chains löivät itsensä läpi eli siinä 1991-92 syklissä. Eli voisi sanoa että seuraava sukupolvi siirtyi kuuntelemaan myös tätä "uutta" Metallicaa, mikä taas aiheutti rankkuus- ja uskottavuushakuisille bändin (ex)faneille elinikäisiä traumoja.

Kyllähän sitä Enter Sandmania todella hoilattiin, lastenlauluhan se on. Iki-ihanan Suosikki-lehden kokoaman Hot 100:n mukaan kuitenkin And Justice for All oli jo Suomen albumilistan ykkönen 1988 ja kaikesta päätellen nousi sinne ihan suoraa päätä heti ilmestyttyään. Luultavasti jo tällainen näyttää nuoren vihaisen miehen silmissä valtavirtaistumiselta, joka on epäuskottavaa, ja siksi katse on saattanut kääntyä kohti pinnan alla kytevää kasvustoa, jossa on edelleen ollut näkyvissä jotain aitoutta. Eikös suomalainenkin speed ja thrash ilmestynyt kuvioihin aika tismalleen samaan aikaan? Vai olenko jotenkin hakoteillä. T. nimim. Tietoviisas musafriikki.

Oma viimeisin kuuntelemani albumi on Norman Greenbaumin ilmeisesti vuonna 1969 tai 1970 ilmestynyt Spirit in the Sky, jonka olen joskus ostellut sen nimibiisin tähden. En muistanut siitä muuta kuin nimibiisin, enkä suoraan sanottuna muista vieläkään. Niinpä lätisisin mieluummin sitä edellisestä kuuntelusta eli EMF:n Schubert Dipistä. On se... on se hyvä! Miten voi maanantainen arkisten asioiden hoito saada ihan uutta meininkiä, kun päässä popittaa mahtavan funkysti "E – ecstasy, M – motherfucker motherfucker, F – from us to you! E – ecstasy, M – motherfucker motherfucker..." ja niin edelleen mielellään vaikka ad infinitum.

#776 kirjoitettu 29.05.2023 19:11

aurinkoP kirjoitti:
art074 kirjoitti:
Metallica pamahti "liian isoksi" valtavirtailmiöksi just samaan aikaan kun Nirvana, Pearl Jam, Soundgarden ja Alice In Chains löivät itsensä läpi eli siinä 1991-92 syklissä. Eli voisi sanoa että seuraava sukupolvi siirtyi kuuntelemaan myös tätä "uutta" Metallicaa, mikä taas aiheutti rankkuus- ja uskottavuushakuisille bändin (ex)faneille elinikäisiä traumoja.

Kyllähän sitä Enter Sandmania todella hoilattiin, lastenlauluhan se on. Iki-ihanan Suosikki-lehden kokoaman Hot 100:n mukaan kuitenkin And Justice for All oli jo Suomen albumilistan ykkönen 1988 ja kaikesta päätellen nousi sinne ihan suoraa päätä heti ilmestyttyään. Luultavasti jo tällainen näyttää nuoren vihaisen miehen silmissä valtavirtaistumiselta, joka on epäuskottavaa, ja siksi katse on saattanut kääntyä kohti pinnan alla kytevää kasvustoa, jossa on edelleen ollut näkyvissä jotain aitoutta. Eikös suomalainenkin speed ja thrash ilmestynyt kuvioihin aika tismalleen samaan aikaan? Vai olenko jotenkin hakoteillä.


joo, meni se AJFA jenkeissäkin top-kymppiin suoraan ja myi platinaa muutamassa kuukaudessa. Levy oli kuitenkin vielä radiosoittokelvottomampi, raskaampi ja progempi kuin bändin aiemmat albumit, joten ainakaan minä en kokenut tai mistään alan lehdistä lukenut että fanit olisi bändiä alkaneet sen myötä pitämään "liian isona".
Sandman, Nothing Else Matters ja sen sellaiset sitten alkoivat vetoamaan "ihan vääriin kohderyhmiin".

Suomalaista thrash/speed-genreä en tunne kovin hyvin, mutta 1985-86 vuosina niitä bändejä käsittääkseni alkoi jo ilmaantua, mutta levyjä alkoi tulla enemmälti juurikin siinä 1988-89 paikkeilla.

#777 kirjoitettu 29.05.2023 19:21

aurinkoP kirjoitti:
Minusta tuntui tämän kuuntelukerran myötä, että Pretty. Odd. on mielestäni jopa parempi kuin Sgt. Pepper.


tuo oli muuten niin vakuuttava ja absurdin kuuloinen myyntipuhe, että piti ottaa kuunteluun. Tarkoituksena oli tietysti päästä mussuttamaan jotain asiasta, mutta noup...maybe next time.

#778 kirjoitettu 30.05.2023 11:24

art074 kirjoitti:
Levy oli kuitenkin vielä radiosoittokelvottomampi, raskaampi ja progempi kuin bändin aiemmat albumit, joten ainakaan minä en kokenut tai mistään alan lehdistä lukenut että fanit olisi bändiä alkaneet sen myötä pitämään "liian isona".
Sandman, Nothing Else Matters ja sen sellaiset sitten alkoivat vetoamaan "ihan vääriin kohderyhmiin".

Voipi olla, voipi olla. Itselläni se eka Metallica-biisi, jonka olen varmuudella kuullut, on AJFA:lta lohkaistu One, jota joku luukutti niin anticoolissa paikassa kuin partioleirillä. Ehkä se vaikuttaa ennakkokäsitykseeni. Metallica-albumi ei ollut ilmestynyt vielä.

art074 kirjoitti:
Suomalaista thrash/speed-genreä en tunne kovin hyvin, mutta 1985-86 vuosina niitä bändejä käsittääkseni alkoi jo ilmaantua, mutta levyjä alkoi tulla enemmälti juurikin siinä 1988-89 paikkeilla.

En tunne genreä minäkään. Oliko Stone eka?
Sen koen vauhtimetallimeiningeistä nykyään jotenkin hyvänä fiiliksenä, ettei musaa tehty mitenkään ryppyotsaisesti. Bändien nimet keksittiin ihan kieli poskessa ja biisien joukossa saattoi olla jotain muutaman sekunnin mittaisia biisejä ja ihmeellisiä tyylikokeiluja. Sellainen meininki elävöittäisi nykyäänkin kummasti.

art074 kirjoitti:
Tarkoituksena oli tietysti päästä mussuttamaan jotain asiasta, mutta noup...maybe next time.

Haha, oliko Pretty. Odd. sittenkin niin yllättävän hyvä, ettei löytynytkään mussuttamisen aihetta?

Oma viimeisin kuunteluni: Belle & Sebastian – Late Developers. Epätasaisempi kuin edellinen B & S -albumi, mutta parhaimmillaan erittäin hyvä. Ihmettelen kyllä vähän, miten tuostakin poppoosta irtoaa sellainen kipale kuin I Don't Know What You See in Me, joka on niin valtavirtapoppia kuin olla voi. Ihan hyvää sellaista kyllä, ja vähän ajatontakin eikä niin nimenomaisen 2020-lukulaista valtavirtaa. Mutta silti kummallista tässä kontekstissa.

#779 kirjoitettu 31.05.2023 22:33

Bardo Pond - Peel Sessions

Onhan tämä julkaisu uutuus, mutta biisit ovat sessioista vuosilta 2001 ja 2004, ja nyt eka kertaa yhdellä lätyllä. Mukana jopa yksi ennen kuulematon kappale (Lancaster Gate). Taattua kamaa, edelleen kullan arvoista, kitarat raastavat majesteettisesti.
9/11.

#780 kirjoitettu 01.06.2023 02:01

Depeche Moden uusin, tämä Memento Mori. Levy on julistettu DM:n parhaaksi sitten vuonna 2005 ilmestyneen Playing the Angelin, mikä on tietysti minulle aika absurdi statement, koska vuonna 2009 ilmestynyt Sounds of the Universe on mielestäni ilman muuta parempi levy kuin Playing the Angel. Sen parhaimmisto vain sattui olemaan parempaa kuin edeltäjällään eikä huonoimmistokaan ollut sen huonompaa. Mutta siinä mielessä saan nyt yhtyä noihin julistajiin, että kylläpä vain tämä 2010-luvun Deppari-albumit päihittää, ihan vain siksi että tällä kiekulalla on kolme-neljä oikein hyvää biisiä. Muu matsku ei Depeche-asteikolla innosta. Sama asetelma oli periaatteessa 2013 julkaistulla Delta Machinellakin, mutta sen parhaat biisit olivat minusta vähemmän hyviä; toisaalta 2017 päivänvalon nähneellä Spiritillä oli se yksi hyvin vahva zibale, Where's the Revolution, mutta muusta sisällöstä ei jäänyt mieleen yhtään mitään. Njoo, tämmöistä.

#781 kirjoitettu 02.06.2023 12:28

Äh, en tämän ketjun ajoittaisesta yksinpuheluluonteesta huolimatta malta olla hehkuttamatta, että kyllä se Flaming Lipsin vanha kunnon Yoshimi Battles the Pink Robots on edelleen todella hyvä albumi. Tutustuin herkemmässä iässä 20 vuotta sitten ja heti tykkäsin. Paskat se mikään herkempi ikä ollut, vaan tämä on herkempi elämä.

#782 kirjoitettu 02.06.2023 21:03

aurinkoP kirjoitti:
Äh, en tämän ketjun ajoittaisesta yksinpuheluluonteesta huolimatta malta olla hehkuttamatta, että kyllä se Flaming Lipsin vanha kunnon Yoshimi Battles the Pink Robots on edelleen todella hyvä albumi. Tutustuin herkemmässä iässä 20 vuotta sitten ja heti tykkäsin. Paskat se mikään herkempi ikä ollut, vaan tämä on herkempi elämä.


Tuo on kyllä mun asteikolla ainakin 9/11. Se part kakkonen tuosta nimikkobiisistä tiputtaa vähän arvosanaa, koska se on minusta vähän rasittavan kuuloinen. Kaikki muut laulut kyllä kelpaa. Taidanpa laittaa itselle jossain välissä kuunteluun tämän levyn taas, kiitos kun muistutit sen olemassaolosta!

Oma edellinen koko levykuuntelukokemus oli Home - Odyssey

Kuuntelin tuon töissä labrassa touhuten ja olo oli kuin ostosteeveessä. Normaalilla musa-asteikolla annan arvosanan 8/11, mutta hissimusiikkiasteikolla 11/11.

#783 kirjoitettu 03.06.2023 12:29

Jamsteri kirjoitti:
Se part kakkonen tuosta nimikkobiisistä tiputtaa vähän arvosanaa, koska se on minusta vähän rasittavan kuuloinen. Kaikki muut laulut kyllä kelpaa. Taidanpa laittaa itselle jossain välissä kuunteluun tämän levyn taas, kiitos kun muistutit sen olemassaolosta!

Ole hyvä! Biisitasolla ajatellen se Part 2 on tietysti levyn huonoin, mutta minulle näin albumi-ihmisenä se toimii kokonaisuutta jotenkin tiivistävänä tekijänä.

Itselläni kuluneena aamupäivänä kuuntelussa viimeisin Red Hot Chili Peppers, eli tämä Return of the Dream Canteen. On ehkä parempi kuin edeltänyt Unlimited Love, jonka jämäkokoelmaksi tätä on epäilty. Varsinkin albumin loppupuolella on yllättävän vahvaa settiä. Tulee ihan mieleen By the Way -vaihe, kun tšilipippurit olivat minusta tasapainoisimmillaan, joskin sen ajan hipahtavat vibat puuttuvat. Ovathan nämäkin nykyään aika setiä, mutta aika jees kun ovat paremmassa biisintekovireessä kuin joskus Stadium Arcadium -aikoihin, jolloin meni vähän usko koko porukkaan.

#784 kirjoitettu 03.06.2023 14:53

IT kirjoitti:
No nyt tuli kuunneltua tällainen englantilainen rock albumi vuodelta 1976... Rummuissa tässä häärää eräs Nicko McBrain...


Streetwalkers - Red Card

Tämä soitti kelloa, sillä bändin varsinaiset keulahahmothan olivat legendaarisesta Family-yhtyeestä (Ruisrock 1970?!) tutut raspikurkku Roger Chapman ja tuplakaulakitaristi Charlie (tuohon aikaan vielä John) Whitney. Kova pari, nykyään kahdeksankymppisiä; juuri tänään Tampereella operoiva McBrain on ihan poikanen, ylihuomenna vasta 71.

#785 kirjoitettu 03.06.2023 17:39

Espoo
3.6.2023
Frans Lourens
Mikserit

Oohoi! Hyvää päivää Vantaallekin!
Mä kuuntelin just Modern Jazz Quartetia, mutta eilen me kuuntelimme Lauran kanssa Lynkkareitten 1991!
Yst, Fransu ja Laura

#786 kirjoitettu 03.06.2023 23:58

Tuomon ensimmäinen, My Thing, vuodelta 2007.

Tässä, jos jossain, on klassinen esimerkki artistista, jonka ensimmäinen albumi antoi ymmärtää hänessä olevan ainesta johonkin enempäänkin kuin sittemmin tuli ilmi. Tuomon toinen ja kolmas albumi eivät olleet laadultaan sinnepäinkään kuin debyytti, ja vaikka neljäs olikin vähän parempi, se oli parempi olemalla erilainen – ja sehän käytännössä merkitsee umpikujaa. Tuomo Prättälä puuhailee kyllä musahommien parissa edelleen, mm. J. Karjalaisen viimeisimmän albumin pääyhteistyökumppanina, mutta omat varsinaiset ideat taisivat lennähtää aika lailla tälle debyytille. Joka siis on edelleen oikein hyvä.

Don't Take It Too Hard -biisi pääsi muuten ainoana alkuvuodesta 2007 erääseen seuraan. Väsäsin näet kesäksi -07 jonkinlaisen kokoelman, jota kuuntelin automatkoilla, parin edellisen vuoden tanssittavasta musamatskusta – "tanssittavasta" aika pehmeässä mielessä, mukana ei ollut mitään kovaa teknoa tai trancea. Muistan, että Tuomon kappale oli ainoa 2007 tehty, muut olivat kaikenlaista Scissor Sistersiä, Bodies Without Organsia, The Crashia, Robbie Williamsia, Madonnaa, mitä lieneekään. Hämmentävää, kuinka vähän saa yhteyttä sellaiseen aikaan omassa elämässä.

#787 kirjoitettu 04.06.2023 10:03

Waswas - Just because you wander in the desert, it does not mean there is a promised land (2023)

Runsas viikko sitten australiaisella levymerkillä julkaistu lätty, artisti on kuitenkin hollantilainen. Kymmenen kappaletta kitarainstrumentaaleja, vain pari niistä sähköisempää. Helppoa, melodista ja jotenkin rentoa/rentouttavaa kuunneltavaa. Etenkin monet biisien nimet ovat hauskoja ja tiettyä läheisyyttä huokuvia, kuten esim. The advantages of always being wrong, tai Some mistakes are better than others. Entä miten olis If you really think about it, it’s nobody’s fault?

#788 kirjoitettu 04.06.2023 14:12

Yhdelle oivalle biisinikkarille juuri tuolla kommentoin, että hänen uutukaisestaan tulee mieleen Télépopmusikin tekemiset Angela McCluskeyn kanssa, joten oli ihan sopiva aika ottaa kuunteluun Télépopmusikin albumi Angel Milk (2005), featuring muun muassa Angela McCluskey. Huomasin, että olin toisaalla kirjoitellut levystä, että tuntuu kuin siihen kätkeytyisi jotain todella hienoa, mutten tiedä vieläkään mitä se on. Edelleen sama fiilis. Biisit ovat parhaimmillaan tosi hyviä (erityisesti 1, 2 ja 4), mutta se ei riitä selittämään. Vai onko kaikki sittenkin siinä? Eikö raidoille kätkeydykään mitään esoteerista hedelmää? Onko iso osa Angel Milkistä sittenkin ihan vain jännältä kuulostavaa mutta sisällöltään köykäistä downtempo-electronic-huttua? Eeenpäää suuostuuu uuuskooomaaaan...

#789 kirjoitettu 05.06.2023 10:31

Kivenlahti
5.6.2023
Frans Lourens
Aurinko P

Tsau! Hyvää alkanutta päivää Sulle!
Mä olen kuunnellut täällä matkallani aika moneen otteeseen bossa nova -levyn. Mä etsiskelen tässä työtä ilmisesti opettajana, ja se on vaikeeta siksi, että siellä ei ilmisesti koululla kuunnella näin hyvää levyä... Hiih.
Yst, Fransu

#790 kirjoitettu 05.06.2023 23:58

^ Ovatkohan nuo nimimerkki Lourensin postaukset tekoälyn tuottamia?

Viimeinen kuuntelemani levy on Abban Arrival, mutta minulla olisi paljon enemmän jutusteltavaa sitä ennen kuuntelemastani Primal Screamin Screamadelicasta, joskin minulla on myös kalvava epäilys, että olen jutustellut kyseisestä albumista tässä ketjussa joskus ennenkin. En lähde kaivelemaan historiaa. Siispä en jutustele muuten kuin näin lämpimikseni.

#791 kirjoitettu 12.06.2023 15:28

Dinosaur Jr - Beyond (2007)

Bändi, joka on coveroinut mm. Mazzy Staria, Curea ja Richard Thompsonia, ja jonka jäsenet jo nuorina poikina soittivat speed metallia mutta kuuntelivat Neil Youngia - voiko se nyt ihan huono olla?
Anyway, palasin tämän levyn pariin aika pitkän tauon jälkeen, ja olihan se taas hieno kokemus. Kitaristi, jonka vokaalit valittavat ja narisevat, ja basisti joka laulaa paremmin, mutta valitettavan harvoin: eihän sekään ole oikein hyvä yhdistelmä? No, kitaroistahan tässä on kyse, ja J Mascisin veroista, hyvässä ja pahassa, on vaikea löytää. Yletöntä sooloilua, joka moneen korvaan kuulostaa ärsyttävältä, tylsältä, raastavalta ja vanhanaikaiselta; eihän sitä kestä. Eihän?
Kuuntele vaikka biisi Pick Me Up, jossa kitara soi kauniisti, melodisesti, mielikuvituksekkaasti ja sielukkaasti. Ja aivan liian pitkään.
Vaikka bandcampista.
9/10

#792 kirjoitettu 13.06.2023 01:34

Erlend Øye: Unrest. Tämä on vuodelta 2003, silloin sitä tuoreeltamme kaverin kanssa diggailtiin. Pistin cd:n jossain vaiheessa pitkäaikaisesti hyllyyn, kun ei vain napannut yrittäessäni kuunnella enemmänkin 1960-70-luvun hämyilyjä ja tampereundergroundia. Mutta viime vuosina se on taas maistunut. Kivaa elektronista musaa, Øyehän vokalisoi myös Kings of Convenience -bändissä, jonka meininki oli päinvastoin aika akustista. Tämä albumi koostuu kokonaan yhteistöistä sen ajan viileiden musantekijöiden kanssa, ja Suomikin on Mr. Velcro Fastenerin ja "Kilogramin" eli Op:l Bastardsin kautta edustettuna. Ihan jees.

#793 kirjoitettu 16.06.2023 09:14 Muok:16.06.2023 09:53

Fintelligens - Täytyy tuntuu (2011)

Biitit tällä levyllä on aika lailla samplepohjaisia. Räppärikaksikolla tuntuu olevan tässä kohtaa uraa vielä paljon sanottavaa. "Kulmalla" kertoo alaikäisten alkoholin käytöstä ja siitä kun annetaan 5 euroo hakista "jos tuot mulle flindan". Tää on varmaan tuttua monelle. Näkökulmia tarjotaan myös kaksikon elämään, johon edelleen, vuonna 2011, kuuluu juhlaa, työtä ja vapaapäiviä.

On pakko arvostaa tätä levyä. Se vankentaa yhtyeen asemaa yhtenä merkittävimmistä 2000-luvun alun suomihiphop-yhtyeistä, joka siis tuntui tekevän vain kovempaa ja kovempaa musaa vaikka aika kulkee koko ajan eteenpäin. Nykyään ei ehkä otettaisi vastaan niin sydämellisesti näitä pätkityistä sämpleistä koostettuja biittejä, mutta 2011 tuntui toimivan.

Ei kannata unohtaa näiden artistien jo tätä levyä ennen julkaistuja soololevyjä: Iso H - Lähelle on pitkä matka ja Elastiselta useampi, joista mainitsen tässä suosikkini: Elaksis Kivi (2004).

geeli muokkasi viestiä 09:52 16.06.2023

muutin "hiphop-yhtyeistä"->"suomihiphop-yhtyeistä"

#794 kirjoitettu 16.06.2023 11:09

Rikon koodiani, fucking the system, eli kokeilen kuunnella kesän tähän asti hehkeimpänä päivänä (vieläpä ennen juhannusta ja kesäpäivänseisausta, no huh) albumia, joka on tunnelmaltaan hirveän syksyinen. Täytyy sanoa, ettei tuo Jay-Jay Johansonin Antenna (2002) nyt kovin innostavalta kuulostanut, paitsi On the Radio -"hitti", jonka rytmilliset ulottuvuudet tietysti pelittävät vuodenaikana kuin vuodenaikana – joskin melodia on osin näpistetty Robert Palmerin Johnny and Marystä, mutta luen tämän osastoon "tekevälle sattuu". Mietin tuossa yhtenä päivänä, että olisi joskus hauska tavata niitä 20 vuoden takaisia kaverityyppejä, joista on tullut mitä kenestäkin, ja väsätä taustalle soittolista biiseistä joita niiden kanssa kuunneltiin. JJJ:n On the Radio ja Automatic Lover olisivat mukana siinä missä jotkin Röyksoppin ja vaikka nyt The Arkin biisit, ja toisaalta SCB:t ja Kapteeni Ä-net ja Seren Chillaa meiä kanssa. Viime viikonloppuna näin pari niistä tyypeistä yhdellä pikkufestarilla, tosin toinen heistä ei ollut ihan lähintä ympyrää ja toista olen nähnyt välillä muutenkin. Njoo. Nyt on sitten jo toisenlaista musankkia soimassa, eli War-bändiä 70-luvun alkupuolelta. Ei tähän hirveästi keskittyä jaxa, mutta fiilis on jees.

#795 kirjoitettu 19.06.2023 14:44

Kuuntelin juuri norjalaistrio (gtr-dr-sax) Krokofantin levyn III vuodelta 2017. Ei mitään setäjazzia, mutta ehkä jatsia kuitenkin.
Tuossa juuri oli kuuntelussa myös Vieux Farka Touren ja Khruangbinin Ali (2022). No, Khruangbin on enemmän mieluisa sellaisenaan.
Soitin läpi myös bretagnelaisen Tri Yann -yhtyeen Classic-kokoelman. Bändi oli enemmän tai vähemmän koossa vuodet 1969-2021, joten kai noita veteraaneiksi voisi kutsua.

Mikään näistä(kään) ei oikein säväyttänyt; vähän vaikea löytää mitään uutta (minulle uutta - saa se olla vanhaakin!) joka tekisi vaikutuksen tai innostaisi. Vähän samanlainen vaihe on oman ”musiikin” (vai pitäisikö sanoa ”oman musiikin”?) tekemisen suhteen.

#796 kirjoitettu 20.06.2023 00:24 Muok:20.06.2023 00:24

Appletonin siskokset Nicole ja Natalie lauloivat All Saints -tyttöbändissä ja tekivät sen ollessa tauolla levyn. Kuuntelin Appletonin Everything's Eventual -albumia aika paljon silloin 2003, mutta en ole silloin omistanut albumia. Varmaan minulla oli musiikkikirjaston cd pitkäaikaislainassa ja ehkä äänitin siltä jotain kasetillekin? Cd-levyjen kotipolttoharrastusta rupesin yleisemmin harrastamaan vähän myöhemmin, kun itsellä oli polttava asema. Lol. Viime tai toissa vuonna törmäsin tuohon cd-levyyn jossain ja kaupathan tuli. Ihan kivalta tämä kuulostaa edelleen, vähän sellaisia Madonnan Ray of Lightin sävyjä ja hiven jotain triphopin tyyppistäkin. Ilman muuta parempi kokonaisuus kuin yksikään All Saintsin nimissä tehty levy tai ylipäätään sen aikakauden "girl group" -albumi – miinus Spaissareiden levyt ja nekin pätivät jotenkin ihan eri kvaliteeteilla.

#797 kirjoitettu 22.06.2023 23:02

Pitkästä aikaa tuli avattua spotify eilen.

Ensin "Phil Alvin: un "Sung Stories". Aina yhtä loistava levy.

Sitten aattelin tasapainottaa kuuntelemalla "Digital underground: Future rhythm", mutta spotifyn peelot oli poistanu levyn kahta biisiä lukuunottamatta, vitutti ankarasti.

No "The Jon Spencer blues explosion: Acme" pelasti sitte tilanteen ja taas oli hyvä mieli.

#798 kirjoitettu 23.06.2023 00:58

Marvin Gaye -klassikko What's Going On v:lta 1971. Minulla on sekä What's Going On että Let's Get It On cd:nä, vaikka ne ovat hieman sellaista matskua, jota mieluummin omistaisin vinyylinä. Kyllästyin, kun en löytänyt niitä ainakaan hyvässä kunnossa. Tykkään kyllä What's Going Onista, mutta en minä siinä niin suuria ihmeitä kuule kuin ilmeisesti jotkut. Esimerkiksi Stevie Wonderilla on pitkä liuta omaan makuuni parempia lättyjä. Ihan kiva kaikkea tämmöistä on silti kuunnella ja selitänkin samaan hengenvetoon, kuinka menneenä päivänä ajoin autolla lähikaupungin ohitustietä, yritin kuunnella radiota enkä taaskaan tykännyt yhtään kuulemistani soundeista tai oikeastaan biiseistäkään. Kun vastaan tuli asema, joka soitteli 1960-70-luvun soulia, tuumasin että nyt kelpaa ja tuli heti paremmat vibat. On se sentään ihan kunnon musaa.

#799 kirjoitettu 23.06.2023 13:26

Dave Heumann - Themes From Blue Honey

Sähköpostiini kilahti tunti sitten viesti artistilta, niin pitihän se heti kuunnella (Bandcampista), siis Arbouretum-yhtyeen nokkamiehen Dave Heumannin eilen ilmestynyt soololevy, kitarainstrumentaaleja/improvisointeja kaikki tyynni. Viihdyttävää ja rauhoittavaa kuunneltavaa, kun odottelen josko se juhannus kohta tulisi. Esim. kappale Most Blues on juurikin sitä: very nice, and blue.

#800 kirjoitettu 25.06.2023 19:39

Näemmä edelleen seitkytluvun alkua mennään, eli Janis Joplinin Pearl. Tunnun nykyään yllättyvän joka kuuntelulla, kuinka hyvä levy tämä on.

Illan aikana olisi vielä tarkoitus antaa uusintakuuntelu Pepe Deluxen viimeisimmälle (Phantom Cabinet Vol 1). Ekalla kuuntelulla jäi tuntuma, etten tykkää yhtä paljon kuin heidän aiemmistaan, fokus saattaapi olla hiucca hukassa.