Kaikki on suhteellista, sanoi joku viisas aikanaan. Yleensä tosielämässä sanat "kaikki", "ei koskaan", "aina" tai muut äärimmäisyydet harvemmin toimivat, mutta kaikki tuntuu todellakin olevan suhteellista. Elämän ilot ja surut nousevat muutoksesta - saamisesta ja menettämisestä, suhteesta aiempaan. Mitään absoluuttista mielentilaa ei näyttäisi olevan olemassa, ja kenties juuri siksi ihminen ei koskaan voi tulla täysin onnelliseksi, jos kohta harvemmin loputtoman myrtyneeksikään.

Tänään iski taas debis. Kaikkihan sen tunteen tietävät, suunnattoman suuri paino laskeutuu aivoon tappaen kaiken ilon ja syyttämällä isäntäänsä armottamalla tarmokkuudella kelvottomaksi ihmiseksi. Depikseni juuria yritän löytää pohtimalla, mikä on muuttunut, mitä olen menettänyt tai mitä luulen menettäneeni. Logiikka on ilmeinen ja toimii, juuret löytyvät helposti, vielä kun oppisi kitkemään ne irti. Vaan siinäpä se ongelma onkin, asia kun on täysin oman vaikutusvallan ulkopuolella. Hemmetti sentään, luulisi nyt kuitenkin että omistamiinsa aivoihin olisi jotain käskyvaltaa! Mutta ei kun ei. Muu ei auta kuin odottaa, että aivo tulkitsee nykytilan normaaliksi, minkä jälkeen muutos nollautuu ja depis poistuu. Mutta vain siksi kunnes on jälleen uuden muutoksen aika.