Maksa huutaa leipää. Tuntuu kun paskantaisi kolmimetristä kakkosnelosta. Nyt sano jamppa että ai saatana. Eipä ole kovin kummonen olo. Tuskaa. Perkele.

Jos ei vituttais näin paljon niin vois varmaan itkettää. Muttei kuitenkaan. "Leipää", huutaa maksa. "Haista maksa paska", huudan minä. Ummettava ja tuskainen dialogi sisuskalujeni kanssa jatkuu. Pyyntöni eivät saa vastakaikua. Haista vittu sitten.

Suolistokaasujen poistaminen kehoni käytäviä pitkin ei helpota kovinkaan oloani. Jalkojen koukkuun laittaminen vapauttaa biokaasua yhden Ämmänsuollisen verran. Pistävä ja kirpeä haju kirvelee silmiä ja polttaa sieraimia. Kunhan vain saisi maksan hiljaiseksi. Se vain jatkaa rääkymistään läpi helvetillisten hetkien.

Kuiskauksia sisimmästä. Pienen pieni ääni jatkaa vatsani kalvamista. Puree ja potkii, se perkele. Pyyntöni edes hetkelliseen rauhaan ovat vaienneet ja olen hyväksynyt jatkuvan poltteen osana pysyvää olemustani.

Sinä sisimpäni Saatana, lopeta vihoittelusi sillä en ole sinua vastaan koskaan taistellut. Miksi taistelet minua vastaan? Tämäkö on nyt vastaus kaikelle sille pahalle mitä olen tehnyt? Vai kaikelle hyvälle?

Maksa. Keskeytä painostuksesi. En tahdo sinua vastaani koska tiedän häviäväni sinulle. Luovutan.

Luovun...

Kiitos...