Eräänä päivänä, kun aurinko kurkisti ensimmäisiä kertoja keväisien pilvien takaa. Kun viimeiset lumikokkareet sulivat ja valuivat ojia pitkin muodostaen erilaisia kuvioita hiekkateihin. Matkalaiset lähtivät talvimajoistaan vaeltamaan kohti merenrantaa. Oli aika kaivaa verkot esiin ja kalastaa, jotta ensikin talvi selvittäisiin. Tuona päivänä tyttö heräsi luolasta karhun vierestä omaan nauruunsa. Auringon ensisäde sai kiinni hänen nenästään ja puristi siitä hieman. Se kutitti niin paljon! Hän nousi ripeästi ylös ja juoksi ulos haistelemaan kevättä. Kun avasi suunsa ja haukkasi ilmaa pystyi melkein maistamaan, miten läheiset koivut jo heräilivät. Ne kiljuivat toisilleen "Hyvää Kevättä!" ja nauroivat männyille, jotka eivät saaneet avata lehtiään kauniille hiirenkorville, joita kaikki ihmiset ihailivat.
Tyttö tiesi, että kevään tulo merkitsi pitkää kävelyä. Oli tullut aika hyvästellä rakkaat karhut, joiden kanssa hän sai turvassa nukkua. Haikeaa, mutta niin vallan riemastuttavaa! Hän saisi sukeltaa mereen ja uida delfiinien kanssa. Mutta tyttö odottaisi vielä pari päivää. Tiellä liikkui paljon ihmisiä juuri näinä päivinä ja tyttö ei liiemmin perustanut ihmisistä. Ne vain tönivät ja huusivat toisilleen ja unohtivat kokonaan nauraa toistensa kanssa. Ne nauroivat vain toisilleen. Kaiken lisäksi hänen matkakumppaninsa ketut ja linnut pelästyivät aina ihmisiä. Hän odottaisi vielä..
Tuona päivänä toisaalla eräs nuori poika taivalsi Tiellä perheensä kera. Eräs suuri mies (no ainakin mies oli suuri pojan mielestä) rynni heidän ohitseen ja tönäisi pojan kumoon. Katsomatta taakseen mies jatkoi, hänellä oli suurempi kiire kuin muilla. Poika jäi jälkeen, hävitti vanhempansa ja sisaruksensa väenpaljouteen. Muut tönivät ja huusivat, eikä kukaan kuullut pienen pojan huutoa: "Äiti, Isä?!? Äitii! Minä en uskalla kävellä eteenpäin! äiti...minä pelkään pimeää.." Hento ääni haipui ja muuttui itkuksi. Poika istui ojanpientareelle ja laski päänsä käsiinsä.

[to be continued]