11.12
Mikään paikka ei ole enää yksi.
Eilen istuin ystäväni kanssa kahvilan pöydässä juomassa kahvia,kun aloin kuulla siipitasolaivan ääniä.
Olin samanaikaisesti kavilassa ja laivan vierellä jossain satamassa,vaikka en ollut koskaan edes nähnyt sellaista laivaa.
Mielikuva laivasta vain tuli mieleeni.
Laivan ääni oli niin voimakas, ettei se ollut osa taustahälyä,vaan se
muodosti toisen tilan päähäni,jossa olin samanaikaisesti.
En oikein aina kuullut edes ystävääni vaikka
näin hänet koko ajan istumassa vastapäätäni.

Laiva joka näkyy horisontissa on sama laiva kuin kaikki muutkin ja tämä laiva on täynnä pakolaisia,
jotka tulevat toiseen rantaan.
Laiva on punainen laiva ja sininen laiva ja vihreä laiva.
Tämä laiva päästää kaikkien mahdollisten laivojen äänet.
Se on ollut vasta täällä ja taas tulossa tänne ja siksi tunnen sen niin hyvin.
Näen sen rannalta,rannassa,ikkunastani ja koivujen takaa.
Samat ihmiset astuvat laiturille joka kerta kun käännyn poispäin ja taas takaisin.

Laitan taloni pimeäksi.
Koska en pääse eroon äänistä,suljen kuvan ulos.Kun en näe mitään, olen siellä missä äänet ovat.
Kadulla,rannalla,laivassa.

Tapaan ihmisiä.
He astuvat vuorotellen sisääni ja asuvat hetken minussa.
Jotkut vaan hetken, jotkut jäävät ollakseen.
Ne asettuvat minne haluavat ja ottavat itselleen kasvojeni ilmeet tai jalkojeni lepoasennon ja pistävät omansa tilalle.
Ne makaavat selkäni päällä ja painavat varpaansa minun kantapäihini.
Ne näyttäytyvät jokaisessa tauossa ja tuovat itsensä esiin epäröidessäni ja täyttävät kaiken tyhjän tilan.
Täyttävät sen kaiken tyhjän tilan.