Mie olen aina kirjoittanut tätä päiväkirjaa mun ystäville ja läheisille,en itselle.Ja kirjoitan jatkossakin.Olen nyt ollut taas osastolla jonkin aikaa ja täällä on ehtinyt mietiskelemään yhtä sun toista.Lähinnä kavereita oon ajatellut.Ja ystäviä.
En viime aikoina ole osannut oikeen kertoa kavereille että kuin suurta merkitystä niillä on minun elämässä.Nyt se alkaa tuntua jo vaikealta koska huomaan tiettyjen ystävienkin alkaneen käyttäytyä mua kohtaan eri tavoin ku ovat huomanneet että olen ollut viime aikoina masennuksissa. Osa kavereista ei uskalla enää nähdä mua tai vaik ku viikonloppuina olen päässyt kotia flegmaattisimmatkin tyypit ovat olleet tyyliin koko viikonlopun siivoamassa mummon luona/jotain.Osa jättää hienovaraisesti vastaamatta puhelimeen ja osa sit on puskemassa koko ajan kylään psykologisoimaan minun tilaa.Ja se tuntuu pahalta.Vaikka toisaalta pakko ymmärtääkin.
Nyt on vaikeaa erottaa ystävät kavereista.Tai oikeastaan mistään.Tavallaan olen aina olettanut että jos jotain tulee niin mulla on ystävät ainaki minun tukena.En tarkoita tuella sitä että pitäis joka minuuti olla puhumassa henkeviä ja hengata mun kanssa neljän seinän sisässä nyyhkyttämässä.Mie tarkoitan etä olis ystävät jotka tietävät et nyt on taas viikonloppu ja Maria on lultavimmin kotona,voisin vaik soittaa ja pyytää sitä jonnekin.Ettei sen tarvisi olla yksin.Jos kerta oikeasti on ystävä.Vihaan tätä ilmiota joka nyt on ettei mulle uskalleta soittaa kun luullaan että mie olen nyt jotenki tosi erilainen ja vastenmielinen ja kummallinen ja kaikkea.
Nyt ymmärrän oikeasti sen miten yhteiskunta osaa eristaa tehokkaasti.Miten pahalta se tuntuu.Oli se sit missä tapauksessa tahansa.Ja kunnollisella eristämisellä meinaan tätä että se alkaa omista ystävistä.Tyypeistä,joiden kanssa parikukautta sitten on hengailtu ihan normaalisti ja jotka nyt vierastaa jutella sulle.Paljon sit enää huvittaa itsellävähän ajan päästä soitella niiden perään ku vastaus on aina kuitenkin sama. Oon kavereiden kanssa puhunut joskus tästä eristämis-ilmiöstä.Ollaa puhuttu ihan henkeviä ja hyvät ovat olleet keskustelut,mutta tässä taas tavallaan huomaa sen kaksimoraalisuuden; Puhutaan,että voi,ompas se niin väärin ja hirveää,mutta sit ku sellainen tilanne tulee niin ne kauniit sanat ja hienot ajatukset unohtuu.En tarkoita että itse olisin ketään parempi.En ole.Mutta ainakin voin sanoa nyt kun näin näyttää käyneen että tuntuu helvetin pahalta.Olla yksin.Olla aina itsensä ja vain itsensä kanssa.Ja vituttaa kun kaverit lupaa soittaa mutta jostain syystä sitä soittoa ei joidenkin kohdalla ikinä kuulu.Joidenkin persoonaan kuuluu toi lupailu,tiedän sen ja ei se tunnu niin inhottavalta kun taas niiden kohdalla jotka eivät ikinä unohda pienintäkään lupaustaan.Silloin mie yleensä nykyään istun kotona,joskus neljäkin tuntia,syön porkkanaa ja odotan.Sois sois sois.Soispa tuo puhelin.
Olen aina toivonut ystäviltä sitä että voidaan sanoa asiat suoraan,oli ne sit niin kipeitä tai vaikeita tahansa.Oon itse elämän aikana huomannut sen että vaikka se on joskus ihan perkeleen hankalaa sanoa mitä ajattelee,totuus on kuitenkin loppujen lopuksi se joka satuttaa vähiten.Siinä näyttää toiselle että arvostaa kun voi puhua sille totta.
Mut mitä täs enää olis.Toivon että kun jos tulette lukeneeksi niin en ole osoittamassa syyttävää sormea keneenkään. Mie vain halusin kirjoittaa koska se tuntuu helpommalta kuin suoraan kysyminen.Tai olenhan oikeastaan kysynytkin.Vastauksen saaminen on ollut vaikeampaa.Tiedän kyllä että puhuminen on joskus hankalaa.Tuntuu niin ongelmalliselta.Mutta eihän ne asiat muuten ikinä selviä.Ja uskon siihen että tosi ystävät voivat sanoa toisilleen mitä tahansa.Ja ystävyys kestää.Ainaki toivon että mulla on ympärilläni niin solidaarisia ihmisiä.Kyl varmasti onkin.

rauhaa ja rakkautta

ja soitellaan ;)