Mike Sanchez, Storyville
Mies on britti ja sympaattinen sellainen. Lämmin avoimuus johtuu (kuten nimikin) ulkomaalaisesta (en muista mistä) syntyperästä. Mies on virtuoosi pianon takana, soittaa sujuvasti kitaraa ja laulaa persoonallisesti matalalla käheällä äänellään. Taitaa muuten olla soittanut jollain levyllään jopa kontrabassoa.
Storyvillessä Mike ilmoitti heti alkuun, että englannissa kaikilla on juuri nyt flunssa ja että siksi hänelläkin on vähän vaikeuksia laulaa, mutta samalta se minusta hyvin pitkälti kuulosti, kuin mihin olen tottunut (levyiltä, sillä en ollut tätä herraa aiemmin livenä bongannutkaan). Loistava laulaja ja erittäin hyväntuulinen ja viihdyttävä heppu.
Kitaristi saattoi olla bändissä tuoreempi jäsen, koska hän vaikutti aika paljon seuraavan Mikeä, että missä mennään. Jos välillä ei mennytkään niin, kuin oli ehkä tarkoitettu, ei se menoa haitannut. Storyvillen piano/flyygeli ei tuntunut olevan maestron makuun. Mies sanoi useaan otteeseen sen olevan hänelle vaikea soitettava. Ja kun yhdessäkin biisissä piano-osuus breikissä ei mennyt ihan nappiin, ukko sanoi heti, että sori vaan, tää on niin hankala piano hänelle, otetaan tää kohta uudestaan, naureskellen… ja tosiaan, bändillä oli aina hauskaa, jos jotain kommellusta oli yhtään tullakseen.
Mike oli aikanaan mukana jo legendaarisessa ”Big Six” -ryhmässä. Big Town Playboys oli yksi miehen etappeja ja tekipä kaveri vielä levyn Jeff Beckinkin kanssa. Levyn, joka oli Jeff Beckin tribuutti miehelle, joka sai aikanaan Jeffin kiinnostumaan musiikista; Gene Vincent. Tuolla Beckin Crazy Legs –albumilla vedetään rallit yksi yhteen, niin kuin Vincent aikanaan. Niin, tuolla levyllä Mike laulaa ja soittaa pianoa. Viime aikoina kaveri on käsittääkseni tehnyt yhteistyötä mm. Bill Wymanin kanssa ja aivan mainion kiekon yhteistyönä upean ruåtsalaisen juurimusiikki –orkesterin Knockout Greg & Blue Weatherin kanssa. (Levyllä on ”olevinaan” 16 raitaa, mutta viimeisen jälkeen alkaa 20 minuuttinen, joka pitää sisällään materiaalia, ”jota ei voitu heittää tyystin poiskaan”.)
En tiennyt ihan mitä odottaa orkesterilta Mike Sanchez & the Portions, kun en ollut ennen nähnyt ja mies on ollut niin monessa mukana. Odotukset olivat korkealla (ehkä liiankin) ja lopulta lavalle nousi nelimiehinen ryhmä. Paikan koskettimisto oli roudattu aivan lavan keskelle eteen. Siihen Mike istui kilkuttamaan ja laulamaan, joten oli helppo nähdä, miten vaivatonta pianon soitto hänelle oli, vaikka soitin oli olevinaan hänelle vaikea.
Ensimmäinen veto taisi kulkea lähestulkoon yksinomaan pianon ja laulun varassa (olisiko ollut ”Down the road a piece”). Ja seuraavassa, kun bändikin oli mukana, erottui oikeastaan vain rummut. No, kontra jäi ehkä vähän alle ja kitara luultavasti veti suunnilleen samaa kuin pianon vasen käsi, mutta sen jälkeenkään kontra ei oikein erottunut ja olisiko ollut kolmannen biisin ja yhden bassosoolon jälkeen, kun kaveri vaihtoi sähköbassoon Miken vakuutellessa, että ”se on oikein hyvä sähköbassonkin kanssa…”. Sitten kontra saikin olla nurkassa, ainakin siihen asti, kun minä lähdin.
Rumpalikin oli ihan oukkei ja miehellä oli parissa pellissä sellaiset ketjut roikkumassa, tiedättekö, niin kuin ketju, jolla lavuaarin tulppa on kiinnitetty… tota vois kokeilla.
Kitaristi -nuorehko poika- soitti varsin mukiinmenevästi kivan näköisellä gibsonilla, jollaista en ollut aiemmin nähnytkään. Ehkä vähän niin kuin ES-140, mutta kahdella mikillä ja ilman f-aukkoja… eli ei sinne päinkään. Mikä lie malli mahtoi ollakaan?
Bändi luovi sujuvasti 40-50 lukujen rock’n’ roll / blues maastossa. Jopa 60-lukua oli tarjolla, kun Mike ihan tosissaan laulatti yleisöä kappaleella ”Hey baby”.
Biiseissä oli mukavasti variaatiota kappalerakenteissa ym. Joidenkin mielestä ns. ”kolmisointurokki” on puuduttavaa, kun kaikki biisit menevät samalla lailla. Toivottavasti näin ajattelevia oli paikalla sillä tällaiset karikot Mike ja bändi osasi välttää esimerkillisesti. Jopa Brown eyed handsome man’ista kuultiin ihan toimiva ”uusi sovitus”. Toisen setin äijä aloittikin sitten kitara kaulassa ja tuolloin kuultiin mm. fabulous thunderbirds –klassikoita. Kaiken kaikkiaan ohjelmisto ehkä enempi nojasi 50 -luvun rock’n’ roll –materiaaliin. Pakolliset T-Bone Walker –klassikotkin kyllä taas kuultiin, tietenkin kitaristin toiveena. Mike heti kommentoikin, että hän kyllä pitää bluesista, mutta se on hiukan hidasta hänelle, ei tule hiki. Hän soittaa mieluummin rokkenrollia, että pysyy lämpimänä.
Loistavana pianistina mies heitti mm. kappaleet Blueberry Hill, Great balls of fire, Breathless ja taisi olla Chantilly lace, mikä jäi soimaan kun lähdin.
Olin paikalla vaihteeksi autolla, kun oli työpäivä edessä ja johtuiko sitten siitä, että olin selvin päin, vai jostain muusta, mutta kännisten ördääjien katselu illan mittaan oli melko vastenmielistä. Pari nuorehkoa heppua olivat koko illan aivan kuin olisivat ensi kertaa humalassa ja oli siellä joku vanhempi annelikin, joka tuntui nauttivan tanssimisesta, mutta oli päättänyt kuitenkin vain koikkelehtia jumalattomasti sinne tänne. (Mm. allekirjoittaneen buutseille). Yleensä Storyvillessä ei suunnattoman päihtynyttä väkeä ole. Tanssikurssilaisia, poliitikkoja, muusikkoja, muutama turisti, jonkin asteen ”yritysjohtajia” ja outoja dodoja sen sijaan yleensä löytyy. Paikka (alakerta) ei ole kovin tilava ja kun nämä kaikki ovat paikalla, on sakki kokonaisuudessaan kirjavaa, which is nice.
Bändi ehkä muuten sähköbassoineen ei olisi niin suurta vaikutusta tehnyt (vaikka ihan hyvä olikin), mutta Miken persoonallinen laulu ja persoonallisuus ylipäätään, olivat upeaa seurattavaa.
http://www.mikesanchez.co.uk/
http://www.youtube.com/watch?v=Z0FAxIx4GqU
|