Mulla oli viime lauantaina aivan järkyttävä ylemmyydentunne kun mä olin duunissa Lahdessa ekaa kertaa järjestetyssä Komeetta-rockissa ja mä pääsin mun "staff"-lätkän kanssa backstagelle. Ei se oikeesti ees ollu niin ihmeellistä, mutta sainpahan ilmasta ruokaa. Ja näin Palefacen Tosi läheltä. Mä en edes kuuntele rappia (paitsi ehkä The Streetsiä), mutta oli se silti aika hienoa. =) Jippii. Ja kaverit oli kateellisia. Päivä olis ollu täydellinen, ellen mä olis ollut kymmentä tuntia putkeen töissä. Ja juonut kahdeksaa kuppia kahvia ja ehtinyt syömään aivan liian vähän. On tää elämä niin rankkaa. Heh. Taas yksi aivan surkea yritys olla hauska. Pitäis varmaan luovuttaa, ja myöntää, että musta ei ikinä tule koomikkoa. Pelkkä v-mikko. No niin, nyt mä oikeesti lopetan, ennen ku tää menee aivan sekopäiseks.
Asiasta mato-onkiin, onko se noloa myöntää olevansa aivan addiktoitunut säälittävän huonoihin, sensaatiohakuisiin, juorulehden tasolle taantuneisiin brittiläisiin musiikkilehtiin? Nimittäin jos on, niin mun ei varmaan kannattais sanoa, että mä olen joka viikon alussa aivan paniikissa, jos mulla ei oo neljää euroa sen viikon NME:tä varten ja sitten mä loppupeleissä päädyn lainaamaan ne rahat kavereiltani. Mä tiedän, surullista ja pelottavan tyhmää, mutta minkäs teet? Mulla on paha tapa mennä aivan sekasin jostain jutusta ku mä sen kerran löydän. Ja sitten mua ei pysäytä enää mikään. Auttakaa. NME on maailman hunoin lehti. Ja mä olen rakastunut. Se ei ole terveellistä. Oikeesti.