Eiköhän kaikki meistä joskus kuvittele et nyt tää kaveri on ikuinen, ollaan aina yhdessä.. sit hetken päästä se kaveri puukottaa selkään, pettää, jättää, hylkää, vittuilee yms. Sit sitä tajuu et ei se ollukkaan niin hieno ihminen ja on haikee olo jonkin aikaa, miettii et mikäs täs nyt meni pieleen, mitä tein väärin? mut ei se oo sun vika! eikä sen kaverin, joskus ihmiset ajautuu erilleen, vaik ne ois kuin samanlaisia ja olisivat sopineet vaikka mitä.. kaikki hyvä loppuu aikanaan.. niin meiän äidinkielen opettaja sanos tunnilla, ehkä se pitää paikkaansa, ehkä mikään hyvä juttu ei kestä. Mut entäs sitten ne oikeet, ihanat rakkaat ystävät? ne on sitten luku erikseen, joistain sitä vaan tietää.. sitä tietää et vaik tulis mutkia ja riitoja, te pystytte selvittämään ne, ootte aina yhdessä. Se on sitä aitoa juttua.. feikkikaveruus on aika hämäävää ja melkeen kaikki menee siihen jossain vaiheessa elämää, mut onneks kaikki ei oo niin ohimenevää. Okei, ehkä mä vaan unelmoin, mut haluun löytää kaikesta jotain positiivista.. tää purkaus lähti siitä et menetin yhden tyypin, ketä pidin kaverinani, ihan yllättäen. Mut nyt tajuun et näin onki parempi, en tarvii sitä eikä se mua, se vaan oli sellast pakollist roikkumista ku ei osannu päästää irti.. eli jotain hyvää tässäki, eikö? Omien juttujen perusteella mä en enää jaksa uskoa siihen lauseeseen, mä haluun uskoa et jokin hyvä on pysyvää, et rakkaus on niin suuri voima et sitä ei saa hävitettyä. :)