Olen pitkästä aikaa kuunnellut enemmän ja enemmän itselleni tärkeitä, tunteellisia ja vaikuttavia albumeita eri esittäjiltä, arvostamiltani sellaisilta.

Jotenkin tuntuu, että se puhe taiteilijan kärsimyksestä on jopa osittain totta. Sillä nämä teokset, mitkä ovat vähintäänkin vaikuttavia, ovat yleisten tietojen mukaan (tekijöiden tunnustaminakin) tehty mitä vittumaisimmissa mielentiloissa. Milloin säveltäjä/sanoittaja/sovittaja/tuottaja on ollut pitemmän aikaa päihdekuurilla, olkoon se päihde kahvi, alkoholi, hassis, piri, heroiini, kokkeli, rauhoittavat tai piristävät, happo tai ihan mikä vaan, milloin taas sosiaalinen elämä kiemurrellut enemmän tai vieläkin enemmän solmussa. Aina tuntuu olevan ne mielentilat olleen päällä niiden lehtikriitikoidenkin arvostamien levyjen tekosessioissa. Herää ainoastaan kysymys, että MINKÄ VITUN TAKIA?!

En tajua. Selvinpäinhän se arki tuntuu kaikkein pahimmalta ja ahdistavimmalta. Ainakin minusta. Sen kerran kun ottaa kunnolla ja pitää hauskaa, se vapauttaa niin paljon, ettei siinä tilassa saa luovuutta valloilleen muuten kuin sen verran, että voisi ranskalaisten paistamisen sijasta jopa keittää perunoita ja ehkä tehdä jopa kastikkeen. Joillain sitten se ura on jo aikaisin noussut niihin sfääreihin, että pitää siirtyä kovempiin aineisiin inspiraation saavuttamiseksi, mutta heiltä nyt ei ideoita löydy muutenkaan. Ei vaikka pistäisi ne kuuntelemaan M.A. Nummista, sillä silloinkin heidänkaltaisilla herää vain ihmetys siitä, miksi laulaja lausuu niin leveästi. Toisilla taas mielenterveys tekee tepposensa ilman mitään vastaavia. Ei tarvi ku kerran hakata pianoa niin löytää jotain uutta, ja pystyvät sanomaan sitä taiteeksi. Vitun noise-musiikki, kun menit antamaan mahdollisuuden niille, keillä ei ole tajua musiikista.

Mutta jossain sen rajan täytyy mennä. Yleensä jos on noussut kusi päähän muutenkin kuin nenäjauhojen toimesta, siitä ei pääse eroon vuosikymmeniin. Ymmärrän kyllä, että taiteilijahan heijastaa tuntojaan teoksissaan, mutta eikös niiltä pitäisi löytyä sitä mielikuvitustakin sen verran, että pystyisi eläytymään tekemisiinsä? Ilman niitä syötäviä juttuja, mitkä tekee olon kuin voimakkaalla karhulla tai järkyttävän notkealla antiloopilla. Puhumattakaan aamusta iltaan runkkaavista kääpiösimpansseista, jotka jopa käyttävät sukuelimiään taisteluaseina.

Minä, Miika Heijala, lupaan, että niin kauan kun teen musiikkia, teen sitä aivan yhtä "hullun tiedemiehen" mentaliteetilla kuin tähänkin mennessä (tosin vain jotain kappaleita, suurin osa on kyllä omalla tavallaan perussettiä. Ei kaikkien mielestä), enkä tarkoituksenhakuisesti rupea etsimään uusia ulottuvuuksia LSD:stä tai muista "tajuntaaräjäyttävistä" aineista. Viina riittää. Sitä joisin muutenkin, vaikka olisin esim. rekkamies. Kaikkea tulee ambienssista järjettömään meteliin, tyylilajit huomioiden, eikä rajoja pidellä. Olkoon soolojutut tai bändijutut.

Tai no, jos se menee siihen suuntaan, että alkaa kantrit kiinnostamaan suureksi osaksi, vetäkää turpaan. Ja lujaa. Se pistää aina miettimään järkevämmin.

Loppuun kevennys: Nick Cave & the Bad Seedsin The Mercy Seat (se levyversio, mikä kestää yli seitsemän minuuttia) on loistava kappale. Huono miksaus ja epävireiset soittimet ja laulut, mutta ne, kuten kaikki muu, tekee teoksesta mahtavan. Tämän aikoihin itse Nick taisi olla enemmän kiinnostunut piikittämisestä kuin miksauksesta, mutta eiköhän tuollaisen pysty tekemään vaikka borssikeittoannoksen jälkeen, jos tarvii vihaa löytyä.