Yö Akryllin kreivikunnassa oli synkin ja kylmin miesmuistiin, ja Hemlockmetsän musta korpi kietoi linnan harmaat tornit kuolemanvaippaansa. Ylhäällä ylellisissä asuintiloissa herra Olof Lotsburg, Akryllin herttua, tasapainoili aristokraattisen ylpeytensä ja ankaran alkoholisminsa välillä. Hänen yllään oli hienoin viisiosainen puku silkkisine kaulaliinoineen, päässään sysimusta silinteri ja jaloissaan mittatilaustyönä tehdyt nahkaiset nilkkurit, joiden korot kopsahtivat kylmään kivilattiaan. Mutta mikään maallinen arvovalta ei voinut peittää sitä tosiasiaa, että linnan alkeemiset suojasinetit olivat murtuneet.
Käytävän pimeydestä, suoraan lattialle rämähtäneen ja pirstoutuneen tammisen kaappikellon raunioista, nousi vihreän, nukkamaisen homeen peittämä hahmo. Se oli Alice, hovimestari Rikhard Grunwaldin tytär, joka oli kolme kuukautta sitten laskettu hautaan. Alicen silmät olivat pohjattoman mustat, ja hänen kurkustaan purkautui miljoonien sielujen tuskaa kantava helvetillinen korina. Portaissa seisoi hovimestari Grunwald, entinen kenraali, messinkistä öljylamppua pitelevä käsi vavisten, katsoen kauhulla kuolleista palannutta tytärtään.
Mutta linnan synkimmän salaisuuden ja todellisen goottilaisen groteskiuden ruumiillistuma ei ollut käytävän zombi, vaan makuuhuoneen ovelta katsova herttuatar Katariina Vigorosa.
Katariina oli korkeinta siniveristä sukua, nainen jonka suonissa virtaava aristokraattinen veri oli vuosisatojen sisäsiittoisuuden ja synkkien sukurasitteiden värittämää. Hänellä oli eriskummallinen, lähes riivattu taipumus piirre, josta linnan palvelusväki kuiskaili vain suljettujen ovien takana. Aina kun kuolemanpelko, suuri ahdistus tai suvuittain periytyvä hulluus valtasi herttuattaren mielen, hänet valtasi kyltymätön, maanis-depressiivinen tarve imeskellä lihaisia makkaroita. Se oli rituaali, jolla hän turrutti mielensä maallisen todellisuuden kauhuilta.
Kun Alicen hautauspuvusta pölisevä vihreä homeitiöpilvi saavutti herra Olofin viisiosaisen puvun lahkeet, Katariina Vigorosa vetäytyi makuuhuoneen pimeyteen. Yöpöydällä lepäsi hopeinen vati, jolle hovimestari oli illalla kantanut linnan omassa teurastamossa valmistettuja, verisiä ja rasvaisia raakamakkaroita.
Kylmässä kynttilänvalossa herttuatar poimi vadilta paksun, kiiltävän makkaran. Hänen kasvonsa olivat kalpeat kuin vaha, ja hänen silmänsä tuijottivat tyhjyyteen, kun hän vei lihan huulilleen. Hän ei pureskennut. Hän sulki silmänsä ja alkoi hitaasti, rytmikkäästi ja antaumuksella imeskellä kylmää makkaraa suussaan, antaen sen rasvan valua pitkin leukaansa ja silkkistä yöpaitaansa. Se oli näky, joka yhdisti aristokraattisen rappion ja puhtaan psykologisen kauhun tavalla, joka sai jopa alamaailman voimat hämmentymään.
Herra Olof käänsi päätään. Silinterin musta lieri heilahti, kun herttua tuijotti vaimonsa groteskia toimitusta viisiosaisen pukunsa korkean kauluksen yli.
"Katariina", Olof korisi, ja viinan polttama ääni petti hänet. "Ei nyt... Jumalan tähden, ei nyt."
Käytävässä Alice lakkasi hetkeksi korisemasta. Helvetin itiöiden saastuttama olento käänsi lasittuneen katseensa kohti makuuhuonetta, missä herttuatar jatkoi maanisesti rituaaliaan, imeskellen makkaraa yhä syvemmälle suuhunsa samalla kun linnan kivijalka vavahteli alkeemisten voimien jylinästä. Portaissa hovimestari Rikhard Grunwald laskevalaisi lamppunsa; vanha sotilas oli nähnyt taistelukenttien verilöylyt, mutta Lotsburgin suvun siniverinen hulluus oli jotain, mitä mikään ihmismieli ei voinut käsittää.
Vihreä home alkoi kiivetä herra Olofin nahkaisia nilkkureita pitkin, mutta herttua oli liian lamaantunut liikahtaakseen osittain brandyn, osittain vaimonsa kauhistuttavan taipumuksen vuoksi.