Hellock-metsän varjoissa oli sinä iltana jotakin epätavallista.
Ei myrskyä, ei sumua — vaan se hienoinen, tahmea jännite, joka syntyy vain silloin kun hovin sisäiset voimat ovat liikahtaneet.
Kermavaahdon sävyiset seinäverhot lepattivat kuin olisivat kuulleet juorun ennen ihmisiä.
Bratwurstikristallit kattokruunuissa hehkuivat suolaisen hermostuneesti.

Harpunsoittaja, tuo hovin hiljainen marttyyri, lämmitti sormiaan smetanalämpöpussissa ja katsoi salin poikki kuin olisi aavistanut, että tänä iltana jokainen sävel voisi olla poliittinen.

Smetanaherttua Olof Lotsburg astui esiin.
Hänen monocle — kovetetusta römpsykkäkuoresta valmistettu, hovin arvokkain optinen esine — kiilsi kuin olisi itsekin kuullut juorun.

Hän pysähtyi Paronitar Aikaterine Pontevan eteen.
Ponteva nosti kulmakarvaansa, laski lasinsa (täynnä suolakurkkumehua ja kunniaa) ja odotti.

Herttua puhui hitaasti, kuin jokainen sana olisi punnittava:

“Paronitar Ponteva. Minulle on kantautunut juoru, joka saa jopa keitetyn bratwurstin hikoilemaan.”

Ponteva ei räpäyttänyt.
Hän vain siirsi lasiaan sivuun ja lausui:

“Prego.”

Se ei ollut italialainen kohteliaisuus.
Se oli hovin oma, vanha sana:
“Ole hyvä. Avaa portti. Anna totuuden tulla.”

Smetanaherttua laski monoclen raviolilautaselleen niin painokkaasti, että harpunsoittaja säpsähti.

“Vot sättso miin, griik?”
Mitä sinä oikein tarjoat minulle, Ponteva? Mikä tämä sävy on?

Paronitar nojautui eteenpäin.
Hänen viittansa kahisi kuin kermavaahdon ja ruisjauhon sekoitus, joka ei ole koskaan täysin tyytyväinen.

“Älä sano… ettei joku pöyristynyt moukka ole yrittänyt tanssia vaakamamboa ryhmässä?”

Herttua sulki silmänsä.
Hän ei ollut mies, joka hätkähti helposti — mutta tämä juoru oli toista maata.

“Kolmessa. Samanaikaisesti.
Rinnakkain kuin… kuin silliä suolapurkissa.”

Sali ei huutanut.
Sali ei kuiskannut.
Sali vain jähmettyi.

Äänetön kauhu levisi poikki lattian kuin lämmin ketsuppi liukastellen posliinilla.
Hovimestari Grunwald Munsterhjelm puristi hopeista tarjotinta niin, että sen reunat vääntyivät.
Torbjörn Mössö?Örkki, ajuri ja jokapaikanhöylä, pudotti kauhan — ensimmäistä kertaa kahteenkymmeneen vuoteen.

Ryhmävaakamambo.
Kolmessa.
Rinnakkain.

Se ei ollut vain tanssi.
Se oli vallan tasapainon rikkomus, hovin hierarkian uhma, etikettirikos, joka saattoi kaataa kokonaisen sukulinjan.

Ja Ponteva, tuo kermavaahdon ja ruisjauhon viittainen paronitar, hymyili pienesti — kuin olisi tiennyt tämän kaiken jo etukäteen.