Akryllin linnakkeessa Grunwald Munsterhjehlm seisoi ruokasalin keskellä, sukkasillaan, kengät kainalossa, sillä tänä iltana etiketti ei ollut voimassa.
Hän oli kokenut mies, soturi, ja Munabithianan viimeinen muna?alkeemikko — kuten dokumentti kertoo:

“Smetanan linnan kellarissa asuu myös hovimestari Rikhard munajääkäri Grunwald, joka ei ole pelkkä hovimestari, vaan myös entinen kananmunataikojen oppimestari ja Munabithian viimeinen elossa oleva muna?alkeemikko.”

Mutta tänä yönä hänen alkeemikkouden varmuus ei auttanut.

Ulkona kuului valtava loiskahdus:

“PLOOOBSWSHOSHH!!!”

Grunwald hörähti, ääni karkea ja epävarma:

“HÖRGH!!
Mitä pirua se oli!!
Onko itse Moby Ness herännyt??”

Hän jähmettyi.
Hellock?järvi ei ollut meri, mutta sen syvyyksissä oli jotakin, joka ei kuulunut järveen.
Hän mutisi:

“Emmoo Binne Hessi… voisiko olla?
Ei kai… sehän on vain vanha merimiesten tarina…
Sitä paitsi, eihän täällä ole merta lähelläkään…”

Mutta Akryllin linna ei ollut tavallinen linna.
Se oli paikka, jossa menneisyyden maut, muistot ja varjot elivät — kuten dokumentti sanoo:

“Linna ei ole vain kiviä ja tornia — se elää. Sen seinissä humisee vuosisatojen kuiskaukset, ja sen ikkunoissa näkyy joskus hahmoja, joita ei ole kirjattu historiaan.”

Grunwald tiesi tämän.
Hän oli vartioinut Smetanan kellaria, nähnyt keltuaiskiven hehkun, kuullut reseptien kuiskaukset.
Mutta tämä ääni — tämä järven loiske — ei ollut kermataikuutta.
Se oli jotakin muuta.

Varjo liikkui ruokasalin oviaukossa.
Ilma värisi.
Käytävä tuntui pidemmältä kuin hetki sitten.

Grunwald Munsterhjehlm ei ollut enää varma, oliko hän yksin.

Sillä tänä iltana Akryllin linnakkeessa saattoi olla läsnä jokin, joka oli vanhempi kuin smetana, vanhempi kuin römpsä, vanhempi kuin Munabithianan muisti itse.

''MANDARIINILIKÖÖRIÄ HOVISSA''

Habanero seisoi oviaukossa kuin tulirengas, joka oli eksynyt väärään aikakauteen.
Grunwald Munsterhjehlm — sukkasillaan, kengät kainalossa, hovimestarin ryhdissä — katsoi häntä kuin mies, joka oli odottanut jotakin aivan muuta.

Hän sanoi:

“Habanero!
Palvelija ei ole nyt paikalla.
Minä olen hovimestari.
Joudutte nyt istumaan alas ja odottelemaan, että Mössö?Örkki saapuu tuomaan teille lisää sahtia.”

Habanero nyökkäsi, posket punaisina kuin kaksi kives?uunin varoitusvaloa, ja vastasi:

“Kyllä se sopii.
Haittaako Teitä, jos otan välipalaksi mandariinilikööriä povitaskustani?”

Grunwald kohotti kulmiaan — ei järkyttyneenä, vaan resignoituneena, kuten mies joka on nähnyt smetanakammion räjähtävän kahdesti ja WeißWurstin ympärileikkauksen kerran.

Hän sanoi:

“Ei se haittaa.
Olkaa kuin kotonanne!”

Habanero istahti valtavan tammipöydän ääreen, otti povitaskustaan pienen, kirkkaan mandariinilikööripullon ja avasi sen PLOP?äänellä, joka kaikui kiviseinissä kuin aikaportaalin kevyt yskähdys.

Grunwald mietti itsekseen:

“Habanero ei ole herrasmies…
Ainakaan sahtia maistettuaan…
Mutta on se parempi kuin Moby Ness.”

Ja se oli totta.
Moby Ness oli järven syvyyksien varjo, myytti, joka ei kuulunut ihmisen maailmaan.
Habanero taas oli äänekäs, sekava, mutta täysin elävä — ja ennen kaikkea: ennustettava.

Akryllin linnan varjot vetäytyivät hetkeksi.
Keltuaiskivi värähti.
Smetanan muistoneste hiljeni.

Habanero otti kulauksen likööriä ja sanoi:

“Mmmm… Mandariini?Mömggri… HII HII…”

Grunwald huokaisi.
Tämä ilta olisi pitkä.
Mutta ainakin hän tiesi, ettei ollut yksin.

Tarina jatkui.
Yhtenäisenä.
Rullaavana.
Järeänä.

''VADEL MALLI HIKÖ HÖÖRI''

Hellockin taverna oli tänä iltana täynnä lämpöä, tillin tuoksua ja aikaportaalien kevyttä huminaa.
Jiiro Hobbi seisoi tiskinsä takana, essu täynnä tillin vihreitä pisteitä, ja kaatoi juurioluttaan kuin mies, joka on nähnyt sekä kives?uunin että Saturnus?Pitzan syntymän.

Hän myhäili, ääni pehmeä kuin smetanakammion höyry:

“Vadelmalikööri on jymymnestys.
Se maistuu varsinkin Mössö?Örkille ja Habanerolle.
Reliefi juo mieluummin Dunkel?Bier:iä.”

Taverna nyökkäsi.
Se tiesi tämän.
Se oli nähnyt Mössö?Örkin juovan kolme tuopillista Vadel?Malli?Hikö?Höörii ja huutavan Saturnus?Pitzaa.
Se oli nähnyt Habaneron HALLOUM?huudot, jotka saivat jopa kives?uunin värähtämään.
Se oli nähnyt sheriffi Reliefin, joka joi Dunkel?Bier:iä niin vakavasti, että jopa hummerit järvessä hiljenivät.

Jiiro Hobbi pyyhki tiskiä, katsoi ulos ikkunasta ja sanoi hiljaa:

“Vadel?Malli?Hikö?Hööri…
Se on tavernaetiketin sydän.”

???? Sillä välin Akryllin linnakkeessa
Grunwald Munsterhjehlm — sukkasillaan, kengät kainalossa — katsoi Habaneroa, joka oli juuri rymissyt sisään englantilaisesta tammesta valmistetun oven läpi.

Hän mietti:

“Habanero ei ole herrasmies…
Ainakaan sahtia maistettuaan…
Mutta on se parempi kuin Moby Ness.”

Ja se oli totta.
Moby Ness oli järven syvyyksien varjo.
Habanero oli äänekäs, sekava, mutta täysin elävä.