Luku 1: Karvoja ja käteistä

Kaikki alkoi siitä, kun Seppo päätti rikastua. Se ei tietenkään ollut mikään uusi ajatus – Seppo oli yrittänyt rikastua jo vuonna 2018 myymällä itsetehtyä koivunmahlaenergiajuomaa ja vuonna 2023 perustamalla etänä toimivan teroituspalvelun. Tämä kerta oli kuitenkin erilainen. Tällä kertaa Sepolla oli digikamerassaan kuva, joka tulisi muuttamaan kaiken. Kuva oli otettu hämärässä Kuhmon korvessa, ja se esitti epämääräistä, karvaista hahmoa, joka näytti joko kahdella jalalla kävelevältä suonpohjan kuninkaalta tai vaihtoehtoisesti naapurin Eskolta, joka oli kietoutunut vanhaan karhuntanjaan. Seppo oli lähettänyt kuvan amerikkalaiselle mediasarjalle ja vaatinut siitä kylmäverisesti kymmentä miljoonaa euroa. Kun puhelin kaksi tuntia myöhemmin soi ja pankkitilille pamahti summa, jossa oli enemmän nollia kuin Seppo oli koskaan nähnyt, alkoi todellinen alamäki. Seppo ei nimittäin tiennyt, että samaan aikaan kun hän ihaili uutta Private Banking -tunnustaan, kuvan oikea esikuva oli jo matkalla hänen kuistilleen. Ja tällä kertaa se ei todellakaan ollut karkkiostoksilla.

Luku 2: Koputuksia ja karkkipusseja

Seppo tuijotti puhelimensa näyttöä niin lujaa, että silmiä särki. Private Banking -sovelluksen saldo näytti edelleen lukemaa, joka alkoi ykkösellä ja päättyi seitsemään nollaan. Hän oli virallisesti Kuhmon – ja todennäköisesti koko Kainuun – rikkain mies. Onni kesti tarkalleen neljätoista sekuntia. Sitten ulko-ovelta kuului ääni. Se ei ollut mikään tavallinen, kohtelias naapurin koputus. Se oli raskas, jylisevä PUM-PUM-PUM, joka sai Sepon perintöpiirongin päällä nököttävät emalimukit helisemään. Seppo jähmettyi. Ensimmäinen ajatus oli tietenkin verottaja, joka oli saanut vihiä kymmenestä miljoonasta ennätysajassa. Hän hiipi etteiseen sukkasillaan, pidättäen hengitystään, ja kurkisti ovisilmään. Näkymä oli peitetty kokonaan jollakin paksulla, ruskealla ja epäilyttävästi haisevalla karvoituksella. ”Avaa ovi, Seppo! Mä tiedän, että sä oot siellä!” ovelta kuului matala, mörisevä karjaisu. Seppo pani silmät kiinni ja mietti elämänvalintojaan. Se oli Isojalka. Tai Sasquatch. Tai jokin muu kryptozoologinen suoritus, joka oli selvästi tullut vaatimaan tekijänoikeuskorvauksia siitä Kuhmon korvessa otetusta kuvasta. Sydän hakaten Seppo veti salvan syrjään ja raotti ovea. Kuistilla seisoi kaksi ja puolimetrinen, raivoisasti huohottava hahmo. Seppo oli juuri aikeissa huutaa, perääntyä keittiöön ja tarttua isoisänsä vanhaan haulikkoon, kun hahmo astui eteisen valoon. Olion kädessä ei ollutkaan suuria kynsiä, vaan vihreä K-Marketin muovipussi, joka oli täynnä eläviä pallokaloja ja kyykäärmeitä. Tai niin Seppo ainakin paniikissaan luuli. ”Mitä sä siinä tuijotat?” hahmo sanoi ja vetäisi pään kohdalta vetoketjun auki. Karvameren alta paljastuivat naapurin Eskon hikiset kasvot. ”Mä oon ollut tässä asussa kuusi tuntia tuolla suolla odottamassa, että sä ottaisit sen kuvan. Ja nyt sä sait kymmenen miljoonaa! Mä haluan puolet. Sitä paitsi naapurin lapsi jätti nää karkit sun postilaatikkoon. ”Esko heilautti muovipussia, jossa loistivat vaaleanpunaiset vaahtokarkkipallokalat ja sokerikuorrutetut käärmemakeiset. Ennen kuin Seppo ehti sanoa sanaakaan, olohuoneesta kuului hirveä huuto. Sepon koko suku – noin 50 henkeä – oli juuri saapunut yllätysvierailulle sukujuhlien merkeissä, ja he olivat jo aloittaneet uunin esilämmityksen.

Luku 3: Madagaskarin kone ja lohikäärmeen karkit

Eskon karvainen Sasquatch-asu tiputteli kuivunutta suomutaa eteisen matolle, kun olohuoneesta vyöryi Sepon täti, Marjatta. Marjatta oli nainen, joka ei kysellyt kysymyksiä – hän järjesti. Ja juuri nyt hän järjesti sukujuhlia 50 hengelle Sepon kaksiossa. ”Ahaa, Seppo! Sä oletkin jo tilannut pitopalvelun!” Marjatta hihkui, ryntäsi eteiseen ja tempaisi Eskon kädestä K-Marketin muovipussin. ”Ja katso, eksoottisia mereneläviä! Raakaa pallokalaa ja kyykäärmettä! Kyllä nyt kelpaa, kun kerran olet kuulemma miljonääri. ””Marjatta, odota, ne on pelkkiä—” Seppo aloitti, mutta Marjatta oli jo matkalla keittiöön. Seuraavan kymmenen minuutin aikana tapahtui asioita, joita Kuhmon historiassa ei oltu ennen nähty. Marjatta kippasi vaaleanpunaiset vaahtokarkkipallokalat uunipellille ja alkoi survoa lakritsisia jekku-käärmeitä tehosekoittimeen ”veridrinkkejä” varten. Suku, joka oli ajanut paikalle kolmella tilausajobussilla, istui olohuoneessa, joi Eskon suovettä muistuttavaa erikoisboolia ja kehui Seppoa maasta taivaisiin. Esko puolestaan istui Sepon keittiön jakkaralla pelkissä kalsareissa, koska karvainen Bigfoot-puku oli kuivumatassa patterin päällä. ”Mä haluan ne viisi miljoonaa nyt, Seppo. Mun pitää ostaa uusi traktorinrengas”, Esko murisi pureskellen samalla uunista tullutta, sulanutta ja kuumaa vaahtokarkkipallokalaa. ”On muuten sitkeää kalaa. ”Silloin Sepon serkku, taksipennejä pyörittelevä valokuvaaja Jani, ryntäsi keittiöön älypuhelin kädessään. ”Seppo! Mä otin just selfien Eskon puvun kanssa ja laitoin sen nettiin myyntiin viidelläkymmenellä miljoonalla! Ja arvaa mitä? Joku Madagaskarin valtion luksusmatkailutoimisto vastasi. Ne luulee, että tää on aito suomalainen korvapeikko!” Jani huusi silmät pyöreinä. ”Ne laittoi meille 50 lentolippua Antananarivoon! Kone lähtee Kajaanista kahden tunnin päästä, meidän pitää mennä! ”Olohuoneesta kuului hurraus, kun 50 sukulaista kuuli ilmaisen etelänmatkan alkavan. Samaan aikaan keittiön uunista alkoi nousta sakeaa, palaneen sokerin ja muovin sekaista savua, joka laukaisi palovaroittimen. Se kuulosti täsmälleen samalta kuin hätäkeskuksen hälytysajoneuvo.

Luku 4: Kajaanin kiitotie ja karvainen loppuhuipennus

Kajaanin lentokentän terminaali oli yleensä tiistai-iltaisin hiljainen paikka, mutta ei tänään. Sepon kaksion palovaroittimen ulvonta oli vaihtunut lennonjohtotornin kuulutuksiin, ja Sepon 50-henkinen suku miehitti lähtöselvitystä sellaisella energialla, että turvatarkastajat harkitsivat vakavasti varhaiseläkkeelle siirtymistä. Seurueen kärjessä marssi Esko, joka oli vetänyt Sasquatch-puvun takaisin päälleen, koska hänen omat housunsa olivat jääneet Sepon keittiöön. Hänen perässään Marjatta-täti jakoi kaikille matkaevääksi uunipelliltä raapimiaan, osittain sulaneita vaahtokarkkipallokaloja. ”Kuulkaa nyt, me emme voi nousta tähän koneeseen!” Seppo huusi yrittäessään tasapainoilla digikameransa ja Private Banking -tunnustensa kanssa. ”Tämä koko juttu on yksi suuri väärinkäsitys! Ei Madagaskarilla ole mitään korvapeikkosafaria!””Älä viitsi, Seppo, nauti elämästä! Sitä paitsi ne maksoivat jo!” Jani-serkku hihkui ja heilutteli puhelintaan, jossa loisti virallinen vahvistus 50 miljoonan euron tilisiirrosta Madagaskarin luksusmatkailutoimistolta. Juuri kun suku oli ryntäämässä kohti kiitotielle parkkeerattua potkurikonetta, terminaalin ovet pamahtivat auki. Sisään astui kaksi Verohallinnon harmaisiin pukuihin pukeutunutta tarkastajaa, joiden perässä seurasi paikallinen poliisipartio ja ihmeissään oleva Kuhmon Sanomien toimittaja. ”Seppo Korhonen?” toinen verotarkastajista huusi megafoniin. ”Teidän tilillenne on suoritettu kaksi rekisteröimätöntä ulkomaantuloa. Meillä on täällä lahjaveroilmoitus, ennakkoratkaisupyyntö ja törkeän kryptozoologisen veronkierron tutkintapöytäkirja! ”Esko jähmettyi, kääntyi ympäri ja karjaisi Bigfoot-maskinsa takaa niin kovaa, että kaksi karkkipallokalaa lensi hänen suustaan suoraan verotarkastajan salkkuun. ”Minä haluan vain minun traktorinrenkaani!” Esko huusi. Syntyi täydellinen kaaos. Suku luuli verotarkastajia Madagaskarin virallisiksi vastaanottokomitean jäseniksi ja alkoi tunkea heidän suuhunsa lakritsisia jekku-käärmeitä. Poliisi yritti selvittää, kuka seurueesta oli aito villieläin ja kuka naapuri. Kaiken keskellä Seppo katsoi puhelintaan, johon pamahti uusi viesti suoraan Hollywoodista: joku halusi ostaa tämän lennon elokuvaoikeudet sadalla miljoonalla dollarilla. Seppo huokasi, taskutti puhelimensa, otti Eskoa karvaisesta kädestä kiinni ja sanoi: ”Esko, unohda se rengas. Me ostetaan koko tehdas. Mutta ensin me mennään Madagaskarille.”

Luku 5: Antananarivon tulli ja viidakon uudet säännöt

Koneen potkurit hiljenivät vihdoin, ja Antananarivon trooppinen, kostea ilma iski Sepon kasvoille kuin kuuma, märkä rätti. Kajaanin lumiset vaarat olivat kaukana takana, mutta kaaos oli seurannut heitä yli Atlantin ja Afrikan mantereen. Koneesta astui ulos poikkeuksellinen näky: 50 kainuulaista sukulaista tuulipuvuissaan, Seppo pitelemässä edelleen tiukasti kiinni digikamerastaan, ja tietenkin Esko, joka oli joutunut matkustamaan koko lennon ruumassa, koska Sasquatch-asu ei mahtunut turistiluokan istuimelle. Esko oli edelleen erittäin vihainen ja tuoksui lievästi lentopetrolilta.Lentokentän VIP-terminaalissa heitä oli vastassa Madagaskarin luksusmatkailuministeri ja pataljoona paikallisia kuvaajia.”Tervetuloa, herra Seppo! Ja tervetuloa, aito suomalainen korvapeikko!” ministeri hihkui ja osoitti Eskoa, joka yritti parhaansa mukaan raapia asunsa selkäpuolta lentokentän tullitiskiin. ”Maailman lehdistö odottaa! Sopimus on selvä: 50 miljoonaa euroa vastaan tämä upea otus esiintyy kansallispuistomme vetonaulana seuraavat kaksi viikkoa! ”Seppo nielaisi tyhjää. ”Niin, ministeri, tässä on nyt sellainen pieni juridinen ja biologinen vivahde... Tämä otus on kotoisin Kuhmosta, ja sen nimi on virallisesti Esko. ””Esko! Erittäin eksoottinen nimi!” ministeri sanoi ja taputti Eskoa karvaiselle olkapäälle. Silloin asun vetoketju pamahti lopullisesti rikki. Esko kuoriutui karvameren keskeltä esiin pelkissä kalsareissaan, kasvot punaisina ja Kainuun Sanomat -lehti kainalossaan. ”Minä en ala miksikään vetonaulaksi! Minun piti saada vain traktorinrengas, ja nyt minä olen Madagaskarilla asti ilman housuja!” Esko karjui niin, että tullivirkailijoiden leimat putosivat pöydältä. Paikallinen lehdistö kohahti. Kamerat välkkyivät. Ministeri tuijotti Eskoa, sitten Seppoa, ja lopuksi maahan pudonnutta Bigfoot-asua. Seppo oli varma, että seuraavaksi heidät heitettäisiin madagaskarilaiseen vankilaan petoksesta ja luvattomasta karkkien maahantuonnista. Mutta Marjatta-täti astui esiin. Hän ojensi ministerille matkasta hieman rähjääntyneen rasian, jossa oli vielä muutama Kuhmossa leivottu karjalanpiirakka ja pussillinen naapurin lapsen karkkipallokaloja. ”Maistakaahan tätä, herra ministeri. Se on aitoa suomalaista perinne-evästä. Ja Esko tässä on meidän suvun virallinen pääpeikko, asulla tai ilman. ”Ministeri otti epäröiden vaaleanpunaisen vaahtokarkkipallokalan, pisti sen suuhunsa ja pureskeli hetken. Hänen silmänsä laajenivat. ”Tämä... tämä on uskomatonta! Tämä ei ole pelkkä peikko! Tämä on suomalainen kulinaarinen vallankumous!” ministeri huusi. ”Unohtakaa safari! Me perustamme Antananarivoon maailman ensimmäisen Peikko ja Pallokala -teemaravintolan! Seppo, minä tarjoan tästä ideasta vielä 50 miljoonaa lisää! ”Seppo katsoi puhelintaan. Hollywood-agentti pommitti häntä tekstiviesteillä, Marjatta-täti alkoi jo organisoida ravintolan keittiövuoroja sukulaisille, ja Esko oli löytänyt tullin löytötavaroista itselleen uudet, kukkakuvioiset shortsit.

Luku 6: Lemurien tanssi ja traktoritehtaan varjo

Ravintola ”Peikko & Pallokala” oli ollut pystyssä Antananarivon laidalla vasta kolme päivää, mutta se oli jo saavuttanut legendaarisen maineen. Marjatta-täti pyöritti keittiötä sellaisella kainuulaisella rautanyrkillä, että paikalliset apukokit tottelivat pienenkin kaulimen heilautuksen voimasta. Ruokalistalla oli fuusiokeittiötä parhaimmillaan: karjalanpiirakoita mangotäytteellä ja uunissa paistettuja, sokerikuorrutettuja vaahtokarkkipallokaloja. Seppo istui ravintolan terassilla upouudessa silkkipaidassaan ja laskeskeli Private Banking -sovelluksestaan, että pelkästään avajaisillan karkkidrinkkien tuotolla ostaisi puolet Kuhmon metsistä. Kaikki oli täydellistä, kunnes viidakosta alkoi kuulua outoa ryminää. Esko oli ripustanut Sasquatch-pukunsa ravintolan takapihalle banaanipuun oksalle tuulettumaan, sillä trooppinen ilmasto oli tehnyt tekokarvalle tepposet. Se haisi nyt eltaantuneen suoveden ja kookosöljyn sekoitukselle. Tämä nimenomainen tuoksu oli kuitenkin osoittautunut vastustamattomaksi Madagaskarin alkuperäisasukkaille – nimittäin suurisilmille lemureille. ”Seppo! Tulehan katsomaan, täällä on jokin luontodokumentti käynnissä!” Esko huusi takapihalta. Hänellä oli jalassaan trooppiset kukkashortsit ja päässään olkihattu, ja hän näytti enemmän eksyneeltä turistilta kuin miltään myyttiseltä olennolta. Kun Seppo juoksi paikalle, näky oli uskomaton. Noin satapäinen lauma rengashäntälemureita oli piirittänyt banaanipuussa roikkuvan Isojalka-puvun. Ne eivät ainoastaan tutkineet sitä, vaan ne olivat aloittaneet puun ympärillä synkronoidun, rytmikkään tanssin. Suurin uroslemuri oli vetänyt puvun maskin päähänsä ja loikki pitkin oksia tehden huikeita kuperkeikkoja, kun taas muut lemurit säestivät paukuttamalla tyhjiä karkkipusseja. ”Ne... ne luulee sitä jumalolennoksi”, Jani-serkku kuiskasi ilmestyessään viereen kameransa kanssa. ”Tämä on kultakaivos! Jos mä striimaan tämän suorana nettiin, me saadaan vielä sata miljoonaa! ””Älä koske siihen puhelimeen!” Seppo sanoi, mutta oli jo myöhäistä. Hollywood-agentti oli nähnyt vilauksen tanssivista lemureista ja soitti suoraan Sepolle. ”Seppo, kuuntele! Elokuva on valmis kuvattavaksi!” agentti huusi puhelimeen niin kovaa, että viidakon linnut lakkasivat laulamasta. ”Me ostetaan se tarina! Mutta me tarvitaan loppukohtaus. Teidän pitää ostaa se traktoritehdas, mistä se kalsarimies aina puhuu. Me kuvataan se siellä! ”Seppo katsoi Eskoa, joka tuijotti lemureita ja söi viimeistä salakuljetettua karjalanpiirakkaa. ”Esko”, Seppo sanoi hiljaa. ”Mitä jos me unohdettaisiin ne uudet renkaat? Se Hollywood-mies haluaa, että me ostetaan koko Suomen Valmet- ja Valtra-tuotanto. Saisit oman kultaisen traktorin. ”Esko pyöritti olkihattuaan sormessaan, katsoi tanssivaa Lemurikuningasta ja sanoi: ”No, jos siinä on ilmastointi ja stereot, niin kaipa sitä voi yhtä tehdasta alkaa johtaa. Mutta Marjatan karkkeja en enää syö. ”Samaan aikaan viidakon siimeksestä astui esiin se sama Verohallinnon tarkastaja, joka oli onnistunut salamatkustamaan koneen ruumassa aina Madagaskarille asti. Hänellä oli kädessään hienoinen nippu trooppisia kukkia, ja hän näytti vihdoin luovuttaneen verolomakkeiden suhteen. ”Seppo”, tarkastaja sanoi hymyillen. ”Saisinko minäkin sellaisen pallokalakarkin? Täällä on aika mukavaa.”



Kuhmosta Antananarivoon
Naapurin Esko ja kymmenen miljoonan vaahtokarkki Mitä tapahtuu, kun tavallinen kainuulainen Seppo päättää rikastua kuvaamalla naapurinsa Eskon vanhassa karvaturkissa ja väittämällä kuvaa aidoksi Isojalaksi? Vastaus on kymmenen miljoonaa euroa, 50 yllätysvierasta sukujuhlissa, uunissa sulavat vaahtokarkkipallokalat ja paniikkipako kohti Madagaskaria. Kun soppaan sekoitetaan vielä Verohallinnon sitkeä tarkastaja, trooppiset lemurit ja Eskon palava halu saada uusi traktorinrengas, on koossa vuosisadan älyttömin jännityskomedian ja absurdin huumorin soppa. Tämä kirja on vauhdikas ja täysin arvaamaton seikkailu siitä, miten pitkälle yksi pieni karkkijekku voi ihmisen viedä. Se on tarina ystävyydestä, suvun voimasta ja siitä, miksi villieläimiä – tai naapurin Eskoa – ei koskaan pitäisi kiskoa karvoista.