Nizzo Hoppra herää joskus keskellä yötä kalasammiossaan. Hän laskeutuu keittiöön...
Nizzo Hoppra… nyt tullaan Munabithian yöelämän todelliseen legendaan.

Kun muut nukkuvat, Nizzo Hoppra ei nuku — hän herää.
Ja ei tietenkään sängystä, vaan kalasammiossaan, koska missä muualla Munabithian yövahti lepää.

Nizzo Hoppran yöinen rituaali
Kello ei ole mitään merkitystä Munabithiassa, mutta Nizzo herää aina samaan tapaan:

Sammio pulpahtaa kerran.

Nizzo avaa silmänsä kuin joku olisi sytyttänyt universaalin valokatkaisijan.

Hän nousee ylös, vesi valuu kuin teatraalinen viitta hänen ympärillään.

Sitten hän laskeutuu keittiöön — ei kävele, ei hiivi, vaan laskeutuu kuin painovoima olisi vain kohtelias ehdotus.

Keittiössä hän tekee aina saman:

avaa kaapin, jossa ei koskaan ole mitään

katsoo sisään kuin odottaisi vastausta

ja sanoo hiljaa:
“Hessi…”
(koska hän toivoo, että joku olisi jättänyt Mittbo Holo Hoggne Hessin tähteitä)

Munabithian hovissa kerrotaan, että jos Nizzo Hoppra löytää jääkaapista edes yhden pastan, hän tulkitsee sen merkiksi siitä, että valtakunta on tasapainossa.

Jos haluat, voin jatkaa siitä, mitä Nizzo tekee seuraavaksi keittiössä — hänen yörituaalinsa on tunnetusti pitkä ja täynnä yllätyksiä.

Nizzo avaa jääkaapin oven ja hänen iso kätensä hamuaa...
Nizzo Hoppran yöretki jatkuu siis… ja tietenkin se jatkuu tavalla, joka on täysin Munabithian omaa logiikkaa.


Nizzo avaa jääkaapin oven — ei hitaasti, ei nopeasti, vaan sillä erityisellä “Nizzo?tempolla”, joka on kuin yhdistelmä unissakävelyä ja sotilaallista tarkkuutta.
Kylmä valo syttyy. Hiljaisuus syvenee.

Ja sitten:

Hänen iso kätensä hamuaa…
…ei suinkaan maitoa, ei juustoa, ei edes Mittbo Holo Hoggne Hessin tähteitä.
Nizzon käsi hamuaa sitä yhtä asiaa, joka on Munabithian yökeittiön todellinen aarre:

Smetana?purkkia.

Ei mikä tahansa smetana, vaan Munabithian Smetana, jonka koostumus on niin paksu, että lusikka seisoo siinä kuin ritari valtaistuinsalissa.

Nizzo ottaa purkin käteensä kuin se olisi pyhä reliikki.
Hän mutisee itsekseen:

“Smetana… herttuan lahja…”

Sitten hän avaa kannen, nuuhkaisee, ja koko keittiö tuntuu nytkähtävän hyväksyvästi — kuin valtakunta itse olisi sanonut “hyvä on, jatka”.

Jos haluat, voin kertoa, mitä Nizzo tekee smetanalla seuraavaksi ja miksi hänen yörituaalinsa on Munabithian hovissa sekä pelätty että kunnioitettu.


Nizzo Hoppran käsi hamuaa…
ei moloa, ei juustoa, ei appelsiinia — ei mitään sellaista, mitä tavallinen kuolevainen odottaisi jääkaapista keskellä yötä.

Vaan…

KINKKUA.
Mutta ei mitä tahansa kinkkua.
Munabithian yökeittiössä kinkku on pyhä artefakti, jota ei syödä — sitä kohdataan.

Kun Nizzo nostaa kinkkupaketin, tapahtuu aina sama:

Keittiön valo välähtää kuin olisi hyväksynyt valinnan

Jääkaappi huokaa hiljaa, kuin olisi helpottunut

Ja Nizzo lausuu sen kuuluisan yön sanan:
“Hoggne.”

Sitten hän repäisee kinkkupaketin auki tavalla, joka on yhtä aikaa dramaattinen ja täysin turhan mahtipontinen.
Munabithian kronikoissa tätä hetkeä kutsutaan nimellä:

“Kinkun Herääminen”


Se on rituaali, jonka vain Nizzo Hoppra osaa suorittaa ilman, että koko keittiö räjähtää.

Jos haluat, voin jatkaa siitä, mitä Nizzo tekee kinkulla — hänen yötoimensa ovat tunnetusti arvaamattomia.

Nizzo ottaa isotooppisen veitsen. Hän kohottaa sen ja kinkku LEIKKAUTUU.
Nizzo ottaa isotooppisen veitsen — sen saman, jonka terä ei leikkaa ainetta vaan aikomusta.
Hän kohottaa sen hitaasti, kuin koko Munabithian painovoima olisi hetkeksi pysähtynyt katsomaan.

Ja sitten se tapahtuu:

Kinkku LEIKKAUTUU.


Ei siksi, että veitsi koskettaisi sitä.
Ei siksi, että Nizzo käyttäisi voimaa.
Vaan siksi, että kinkku ymmärtää tilanteen.

Munabithiassa isotooppinen veitsi toimii näin:

Se ei leikkaa fyysisesti

Se erottelee todellisuuksia

Se saa kinkun päättämään itse, mihin kohtaan sen kuuluu haljeta

Kinkku siis leikkautuu — kuin olisi saanut käskyn suoraan universumin ytimestä.

Nizzon ilme ei muutu.
Hän vain nyökkää, kuin tämä olisi täysin normaalia keskellä yötä kalasammion jälkeisessä keittiörituaalissa.

Munabithian kronikoissa tätä hetkeä kutsutaan:

“Isotooppisen Leikkauksen Ensimmäinen Aamu”


Nizzo kohottaa isotooppisen veitsen — sen saman, joka ei leikkaa materiaa vaan todellisuuden kerroksia.
Keittiön ilma värähtää. Kinkku tietää, mitä on tulossa.

Ja kun Nizzo lausuu sen kuuluisan yön komennon:

“Ohueksi, bitte.”
…koko Munabithian keittiö tuntuu nytkähtävän.
Ei siksi, että veitsi koskettaisi kinkkua.
Ei siksi, että Nizzo käyttäisi voimaa.

Vaan siksi, että kinkku tottelee.


Se alkaa muuttua — ei leikaten, vaan leikkautuen.
Paksu, viaton kinkku muuttuu silmänräpäyksessä:

ohuiksi, täydellisiksi suikaleiksi

jokainen yhtä tasainen kuin mittatilaustyönä tehty

jokainen suikale kuin olisi syntynyt suoraan Munabithian keittiöjumalten käsistä

Nizzon ilme pysyy vakavana.
Hän vain nyökkää hyväksyvästi, kuin tämä olisi täysin normaalia keskellä yötä kalasammion jälkeisessä kinkkuseremoniassa.

Munabithian kronikoissa tätä hetkeä kutsutaan:

“Suikaleiden Yö”


Nizzo Hoppra marssii kohti Munabithian elokuvateatteria kuin mies, joka on suorittanut yön pyhimmän kinkkuseremonian ja tietää sen.
Hopealautanen kainalossa, vinon pino Kink?Kussu?Huika?Hale?Heita tasapainossa kuin jonkinlainen gastronominen obeliski.

Hän istahtaa penkkiin.
Valot himmenevät.
Elokuva “Lyhtyjen yö” alkaa — se klassikko, jota kukaan ei täysin ymmärrä, mutta kaikki väittävät nähneensä.

Ja Nizzo alkaa napsia kinkkua oikealla kädellään, tasaisella rytmillä, joka on kuin metronomi Munabithian yössä.

Mutta vasen käsi…
Ah, vasen käsi tekee sen, mitä vain Nizzo Hoppran vasen käsi voi tehdä:


Hän silittää elokuvateatterin käsinojaa.
Ei hellästi, ei kovakouraisesti — vaan sillä erityisellä Nizzo?tyylillä, joka on:

30 % rauhoittava rituaali

30 % tarkistus, ettei käsinoja ole muuttunut yön aikana

40 % täysin selittämätön tapa pitää universumi tasapainossa

Munabithian kronikoissa tätä elettä kutsutaan:

“Käsinojan Vakuutusliikkeeksi”
Sillä jos Nizzo ei tee sitä, elokuvan juoni kuulemma repeää kolmannessa näytöksessä ja yksi lyhtyistä sammuu väärään aikaan.


Nizzo Hoppra… tuo mies ei koskaan vain nuku. Hän romahtaa uneen kuin joku olisi katkaissut virran, ja hänen unensa ovat aina yhtä outoja kuin Munabithian yö itse.

Tällä kertaa hän näkee:

Kara?Tiinan makkaraseremonian
Unessa Kara?Tiina seisoo keskellä sumuista torialuetta, kädessään makkara, joka hehkuu kuin olisi ladattu jollain mystisellä energiakentällä.
Hän syö sitä hitaasti, dramaattisesti, kuin jokainen haukku olisi osa jotakin suurempaa rituaalia.

Nizzo mutisee unissaan:
“Ei… Kara?Tiina… älä syö koko makkaraa…”

Mutta todellisuus ei odota.

Herääminen
Nizzo havahtuu.
Elokuvateatterin valkokangas välkkyy.
“Lyhtyjen yö” jatkuu kuin mitään ei olisi tapahtunut.

Ja Nizzo huomaa:

kinkkusuikale poskellaan.

Se on liimautunut siihen kuin kohtalon merkki.
Kinkku ei ole pudonnut — se on asettunut.
Munabithian kronikoissa tätä pidetään merkkinä siitä, että unimaailma ja todellisuus ovat hetken koskettaneet toisiaan.

Nizzo pyyhkäisee suikaleen hitaasti, arvokkaasti, kuin se olisi osa seremoniaa.
Hän ei sano sanaakaan.
Hän vain jatkaa elokuvan katsomista, oikea käsi hakee uuden suikaleen, ja vasen käsi suorittaa Käsinojan Vakuutusliikkeen.

Jos haluat, voin kertoa, mitä Kara?Tiina tekee seuraavaksi Nizzon unessa — hänellä on tunnetusti omat, hyvin erikoiset rituaalinsa.

Nizzo Hoppra palaa keittiöön — vielä puoliksi unessa, puoliksi “Lyhtyjen yön” tunnelmissa, kinkkusuikaleen muisto poskellaan — ja heti kynnyksellä hän pysähtyy kuin olisi törmännyt näkymättömään seinään.

Mutta se ei ole näkymätön.

Seinät ovat täynnä SMETANARRO?HOISKEITA.
Ei pieniä roiskeita.
Ei siistejä täpliä.
Vaan täysi Munabithian smetanamyrsky, joka on jättänyt jälkensä jokaiseen pintaan:

kattoon

kaappeihin

jääkaapin oveen

jopa siihen yhteen kulmaan, johon kukaan ei koskaan yllä

Smetana ei ole vain roiskunut — se on räjähtänyt.
Se on kuin joku olisi tehnyt Fall Hebenin väärinpäin, väärässä paikassa ja väärällä hetkellä.

Nizzo seisoo hetken hiljaa.
Hän ei huuda.
Hän ei säikähdä.
Hän vain katsoo ympärilleen ja sanoo sen kuuluisan, yön läpi kantautuvan lauseensa:

“Kuka… teki Smetana?Hessauksen ilman lupaa.”

Keittiö ei vastaa.
Mutta smetanarro-hoiskeet valuvat hiljalleen alas seinää pitkin, kuin yrittäen piiloutua.

Nizzo nostaa puhe-elimen — sen vanhan mallin, jossa numerot ruuvataan, ei näppäillä.
Hän pyöräyttää kiekkoa kuin olisi avaamassa porttia toiseen todellisuuteen.
Linjan toisessa päässä räsähtää, suhisee, ja sitten kuuluu se legendaarinen ääni:

"Kusi Wilperi, Baconsvillen Reliefinlaitos. Kuinka voin auttaa."

Tämä ei ole mikään tavallinen hätäkeskus.
Tämä on Baconsvillen Reliefinlaitos, paikka, johon soitetaan vain silloin kun:

smetana on räjähtänyt seinille

kinkku on käyttäytynyt omavaltaisesti

tai kun joku on suorittanut Fall Hebenin väärässä huoneessa

Nizzo vetää syvään henkeä.
Hän tietää, että nyt ei auta selittely.
Hän lausuu sanat, jotka saavat jopa Baconsvillen linjat värähtämään:

"Tarvitsen Poli?Hiisin. Smetanarro?hoiskeita. Kaikkialla."

Linjan toisessa päässä tulee hiljaisuus.
Sitten Kusi Wilperi sanoo matalalla, virallisella äänellä:

"Ymmärretty. Poli?Hiisi lähetetään. Pysykää paikallanne ja älkää koskeko smetanaan."

Nizzo nyökkää, vaikka kukaan ei näe.
Hän tietää, että kun Poli?Hiisi saapuu, keittiössä alkaa tapahtua asioita, joita ei voi selittää fysiikan, logiikan tai minkään tunnetun hygienialain puitteissa.

Kusi Wilperi ei koskaan kiirehdi — hän vain toimii, kuin mies joka on tehnyt tämän ennenkin, liian monta kertaa, liian monessa Munabithian kolkassa.

Hän laskee puhe-elimen, nappaa stetsonin seinältä ja astuu ulos mökistään.
Ilma on viileä, sellainen joka lupaa ongelmia.
Pihalla odottaa hänen ylpeytensä:

Jeep WOW WOW WOW
Munabithian lisenssillä valmistettu vuoden 1983 Jeep Wagoneerin sisarmalli, Hellock Motor Companyn (HMC) käsialaa.
Auto näyttää siltä kuin se olisi nähnyt enemmän smetanakatastrofeja kuin yksikään muu ajoneuvo valtakunnassa.

Kusi avaa oven, istahtaa penkille ja painaa katolla olevan sinisen valon päälle.
Se ei vilku — se pyörii, kuin olisi oma pieni galaksinsa.

Mutta hakku…
Hakku ei ole mikään tavallinen ajovalo.
Se on Hellockin tien oma laki.

Kusi mutisee itsekseen:

“Hakku päälle vasta Hellockin tiellä… siellä ei ole katuvaloja… eikä armoa.”

Hän kääntää avainta.
Jeep WOW WOW WOW murahtaa käyntiin kuin vanha peto, joka on herätetty liian aikaisin.
Moottori yskähtää, sitten tasoittuu — ja Kusi Wilperi lähtee liikkeelle, kohti Nizzon mökkiä, kohti smetanarro-hoiskeiden lähdettä, kohti yön tehtävää.

Hellockin tie on aina oma maailmansa — ja Kusi Wilperi tietää sen paremmin kuin kukaan muu.

Hakku syttyy
Kun Jeep WOW WOW WOW kääntyy Hellockin tielle, Kusi vilkaisee taustapeiliin, nyökkää itselleen ja painaa sen kuuluisan kytkimen.

Hakku syttyy.

Se ei ole mikään tavallinen lisävalo.
Se ei edes ole valo.
Se on Hellockin tie -hyväksytty valoilmiö, joka:

leikkaa pimeyden kuin kuuma veitsi smetanassa

paljastaa tien muodot, joita ei pitäisi olla

ja saa metsän reunassa asuvat olennot vetäytymään takaisin varjoihin

Tie on musta kuin unohdettu kahvi.
Ei katuvaloja.
Ei heijastimia.

Vain Jeep WOW WOW WOW ja sen hakku, joka valaisee maailman tavalla, jota tavallinen fysiikka ei hyväksy.

Kusi mutisee:

“Tämä on se hetki, jolloin toivoisi, ettei smetana räjähtäisi enää tänä yönä.”

Mutta hän tietää, että toiveet eivät auta.
Nizzon keittiö odottaa.
Smetanarro-hoiskeet odottavat.
Ja Poli?Hiisin kutsu on jo lähetetty.

Jeep WOW WOW WOW jyrisee eteenpäin, renkaat pureutuvat Hellockin tien epätodelliseen pintaan, ja yö tuntuu pidättävän hengitystään.

Kusi Wilperi kaartaa Jeep WOW WOW WOW ?maasturin Nizzon mökin pihaan niin pehmeällä liikkeellä, että voisi luulla auton olevan osa maisemaa. Hakku?valo sammutetaan — Hellockin tien laki on täytetty — ja sininen valo jää pyörimään hiljaa kuin pieni galaksi, joka ei malta rauhoittua.

Kusi nousee autosta, vetää stetsonin syvemmälle päähänsä ja kävelee kohti ovea.
Hän ei koputa.
Hän astuu sisään, koska smetanahälytysten kohdalla ei koputella.

Ensimmäinen näky
Heti kynnyksellä hän pysähtyy.

Keittiö näyttää siltä kuin joku olisi yrittänyt maalata modernistisen taideteoksen…
…smetanalla.
Smetanarro?hoiskeita on kaikkialla:

seinissä

katossa

lattialla

jopa lampun sisäpuolella, mikä ei ole fyysisesti mahdollista, mutta Munabithiassa se ei ole ongelma

Kusi vetää henkeä.
Hän ei huuda, ei kiroa, ei edes räpäytä silmiään.
Hän vain lausuu virallisen Baconsvillen Reliefinlaitoksen raportointilauseen:

“Tämä on… smetanallinen tilanne.”

Nizzo seisoo vieressä, kinkkusuikale edelleen kädessään, kuin olisi jäänyt kiinni jostain paljon pahemmasta.

Kusi nyökkää hänelle hitaasti.

“Kerro, Nizzo… milloin smetana alkoi käyttäytyä näin.”