Munabithian tarinat alkavat usein pienestä, lähes huomaamattomasta säröstä arjen pinnassa. Tällä kertaa se särö oli griikin unohtuminen ja traktorin törmäys navettaan. Navetta ei kuitenkaan antanut periksi; se seisoi kuin aikojen alusta paikalle valettu kivijumala. Tämä oli ensimmäinen merkki siitä, että maailma oli jälleen kallistumassa siihen tuttuun, hieman vinoon asentoon, jossa Munabithian todellisuus elää ja hengittää.

Huff Mustuzxx, salaperäinen GRIIKgentti, ei saapunut paikalle ajoissa. Tämä ei yllättänyt ketään, sillä Huff Mustuzxx ei koskaan saavu silloin, kun häntä odotetaan. Hän on hahmo, joka ilmestyy vain silloin, kun kukaan ei katso – ja katoaa juuri ennen kuin joku ehtii kysyä hänen nimeään. Hänen olemuksessaan on jotakin Q:n teknistä neroutta ja Messbo Hondin varjoista karismaa. Hän on yhtä aikaa läsnä ja poissa, kuin tuuli, joka liikuttaa verhoa mutta ei jätä jälkeä.

Kuninkaallinen liekitetty bratwurst nousee esiin kuin rituaali, joka on kulkenut Munabithian hovissa sukupolvelta toiselle. Se ei ole pelkkä ruoka; se on seremonia, jossa tuli, maku ja rohkeus kohtaavat. Reliefi Q?si Wilperi astuu näyttämölle ja tilaa bratwurstin lisäksi hummeria ja perunamuusia – yhdistelmän, joka on yhtä aikaa järjetön ja täysin hänen näköisensä. Hoviväki ei kyseenalaista tätä. He tietävät, että Wilperin maku on laki.

Wilperi ei hyväksy koneita, paitsi yhtä: vuosimallin 1983 Jeep WOW WOW WOW. Se on hänen valtansa jatke, hänen metallinen toverinsa, joka tottelee vain häntä. Auto käynnistyy vasta, kun Wilperi lausuu “WOW” kolmesti, ja sen pakoputki kuulostaa siltä kuin traktori ja Black Sabbath olisivat päättäneet tehdä yhteisen konserttikiertueen. Jeep WOW WOW WOW on enemmän kuin ajoneuvo – se on reliefin symboli, hänen liikkeensä ääni.

Ennen kuin Wilperi pirstoi eriön oven, hän piti kiinni yhdestä rutiinistaan: lounas Baconsvillen vanhassa ravintolassa, jossa pöydät olivat kuluneita ja ikkunat niin pienet, että valo tuli sisään vain, jos se erikseen pyysi lupaa.

Tarjoilijatar Sonia oli ravintolan hiljainen sydän. Hän liikkui salissa kuin olisi tanssinut, ja hänen äänensä oli pehmeä mutta täsmällinen – juuri sellaista Wilperi arvosti. Sonia tiesi, mitä reliefi halusi, ennen kuin tämä ehti sanoa sanaakaan.

Wilperi istui aina samaan pöytään, samaan kulmaan, samaan aikaan. Sonia lähestyi ja lausui:

“Reliefi Wilperi… hummeria ja puikulamuusia, kuten aina?”

Wilperi nyökkäsi. Se oli hänen tapansa sanoa “kiitos, Sonia, sinä ymmärrät minua paremmin kuin H.A.K.K.U. koskaan”.

Hummeri höyrysi lautasella kuin pieni merellinen rituaali. Puikulamuusi oli vatkattu käsin, koska Wilperi ei hyväksynyt koneita edes keittiössä. Sonia asetti annoksen pöytään ja jäi hetkeksi katsomaan reliefiä – ei uteliaisuudesta, vaan kunnioituksesta. Hän tiesi, että Wilperi oli matkalla kohti jotakin suurta ja vaarallista.

“Onko tänään… tärkeä päivä?” Sonia kysyi varovasti.

Wilperi nosti katseensa, pyyhkäisi muusia haarukalla ja lausui matalalla äänellä:

“Jawohl. Tänään eriö avataan.”

Sonia ei kysynyt enempää. Hän tiesi, että reliefin sanat olivat aina totta, ja että eriöiden avaaminen ei koskaan ollut yksinkertainen asia. Hän vain nyökkäsi ja lisäsi hiljaa:

“Olkaa varovainen, reliefi.”

Wilperi ei vastannut, mutta hänen katseensa pehmeni hetkeksi – niin paljon kuin reliefin katse voi pehmetä. Sitten hän nousi, jätti hummerin puoliksi syötynä ja käveli ulos. Jeep WOW WOW WOW murahti pihalla kuin olisi tiennyt, että nyt oli aika.

Kun eriöön täytyy päästä sisään, H.A.K.K.U. ei auta. Eriössä ei ole ikkunoita, ja järjestelmä ei ymmärrä tilanteen kiireellisyyttä. Silloin Wilperi tekee sen, mitä reliefi tekee aina, kun maailma ei tottele: hän ottaa vasaran. Vasara on Munabithian universaali ratkaisu, virallinen väline “välittömään toimeenpanoon”. Kun Wilperi pirstoo eriön oven, se ei ole väkivaltaa – se on hallinnollinen toimenpide, jonka piirikunnan perinne hyväksyy.

Eriön sisällä odottaa vain yksi asia: samppanja?lasillinen smetanaa. Ei muuta. Ei jälkiä, ei ääniä, ei varjoja. Smetana lasissa on viesti, ei sattuma. Se kertoo, että joku on ollut paikalla, tiennyt Wilperin tulevan ja poistunut sekunti ennen oven pirstoutumista. Munabithian hovissa smetana samppanja?lasissa merkitsee yhtä asiaa: “Et saa minua kiinni, mutta haluan sinun tietävän, että olin tässä.”

Hovimestari Munsterhjelm Grandall astuu esiin ja lausuu sanat, jotka jäävät historiaan:
“Tämä on oudointa mitä on tapahtunut sen jälkeen, kun vuonna 1945 Sporjo?Hongg nähtiin nousevan Hellock?järvestä.”

Wilperi ei hätkähdä. Hän katsoo lasia, nyökkää hitaasti ja lausuu matalan “jawohl”?vastauksen, joka merkitsee, että asia ei jää tähän. Reliefi ei koskaan jätä viestiä huomiotta. Hän tietää, että smetanan jättänyt hahmo on osa suurempaa tarinaa – tarinaa, joka on vasta alkanut.

Eriö on nyt rikottu.
Smetana seisoo pöydällä kuin hiljainen haaste.
Ja jossain, ehkä Hellock?järven suunnalla, jokin liikahtaa.