''Dassba Holio oli vain mies, joka halusi juoda kuudennen oluensa Hellock?järven laiturilla. Pieni teko, pieni hetki, pieni elämä. Mutta kun tuo olut katosi jäljettömiin, järvi vastasi tavalla, jota kukaan Baconfatsville’s Countyssa ei ollut kuullut sukupolviin.

Punainen usva nousi.
Kuplat syvyyksistä paisuivat.
Ja muinainen nimi, joka oli pitänyt unohtaa, heräsi uudelleen: Sporjo?Hongg.

Reliefi Kusi Wilperi, saluunan hummeriannoksensa keskeyttänyt mies, tiesi että järvi ei koskaan herää ilman syytä. Välkky tiesi sen. Lammasch tiesi sen. Ja pian koko kylä tiesi sen — liian myöhään.

Hellock?järven pohjassa on jotakin, joka ei kuulu tähän maailmaan. Jotakin, joka on odottanut. Jotakin, joka ei unohda sitä, joka lausuu sen nimen väärin.

Kun olut katoaa, kun vesi värisee, kun punainen hahmo nousee syvyyksistä ilman silmäluomia ja täynnä piraijan hampaita, on enää yksi kysymys:

Mitä järvi haluaa takaisin?

“The Forlorn Beer of Dassba Holio” on tarina pienestä virheestä, joka avaa oven ikiaikaiseen kauhuun — ja siitä, miten joskus kaikkein viattomin teko voi herättää sen, mikä olisi pitänyt jättää ikuisesti pimeään.''



Dassba Hunggo Holioun aamu alkoi sillä tavalla, joka ei koskaan enteillyt mitään hyvää Baconfatsville’s Countyssa. Hän heräsi, venytteli kuin mies joka ei ollut aivan varma, missä päättyi sänky ja missä alkoi lattia, ja avasi ensimmäisen oluen. Se meni alas nopeasti. Toinen seurasi perässä. Kolmas, neljäs ja viides olivat enää rituaali, jonka hän suoritti ilman ajatusta, kuin olisi seurannut jonkin muinaisen Houliou?perinteen kaavaa. Kuudes olut sujahti takataskuun kuin varmistus siitä, että maailma pysyisi tasapainossa — tai ainakin Dassban mieli.

Samaan aikaan, muutaman korttelin päässä, Reliefi Kusi Wilperi istui paikallisessa saluunassa. Hänellä oli edessään lautanen, joka oli hänen ylpeytensä: muusiperunaa ja Hellock?järvestä pyydettyä hummeria. Se oli ateria, jota hän söi vain silloin, kun hänellä oli tunne, että päivä tulisi olemaan pitkä. Ja tänään hänellä oli juuri sellainen tunne. Hän ei tiennyt miksi, mutta ilmassa oli se sama värinä, joka aina kertoi Dassban olevan liikkeellä.

Kun Dassba lähti kohti Hellock?järveä, aurinko paistoi kirkkaasti ja Kuu myhäili varjoissa, kuin olisi tiennyt enemmän kuin kertoi. Dassba saapui laiturille, potki kengät pois, riisui housut ja loikkasi veteen. Hellock?järvi otti hänet vastaan hiljaisella, syvällä tavalla, joka ei ollut kylmä eikä lämmin — se oli vain Hellock?järvi, ja se riitti.

Kuudes olut jäi laiturille nököttämään. Kun Dassba nousi takaisin kurkottamaan sitä, hän löysi vain tyhjän, rutistuneen tölkin. Se oli tyhjä juuri sillä tavalla, joka ei ollut sattumaa. Joko järvi oli ottanut sen — tai sitten Torbjörn Mössö?Örkki oli ollut päivällisellä harhailuretkellään. Mössö?Örkki oli tunnettu siitä, että hän söi kaikkea, mikä ei liikkunut tarpeeksi nopeasti. Ja joskus myös asioita, jotka liikkuivat.

Välkky murahteli rannalla. Lammasch sanoi: “päkä päkä pääkää päää…” Se oli lammaschin tapa ilmaista huolta. Reliefi Kusi Wilperi, joka oli juuri lopettanut hummerinsa, nousi pöydästä ja tiesi, että nyt oli aika toimia. Hän käveli ulos saluunasta, astui WOW WOW WOW ?maastoautoonsa ja painoi nappia, jota ei painettu kevyin perustein. Sininen valo syttyi ja alkoi vilkkua.

Kun sininen valo vilkkui Baconfatsville’s Countyssa, kaikki tiesivät, että jotain oli tekeillä. Välkky lopetti murinan ja siirtyi valmiusasentoon. Lammasch hiljeni. Kuu varjoissa nyökkäsi hyväksyvästi. Ja Hellock?järvi… se kuunteli.

Dassba seisoi laiturilla, vesi valuen jaloistaan, ja tuijotti järveä. Silloin pinnalle alkoi nousta kuplia. Ensin pieniä, sitten suurempia, kuin jokin olisi vetänyt syvyyksistä henkeä. Punainen usva alkoi levitä horisonttiin, hitaasti mutta varmasti, kuin verho joka laskeutui näyttämön ylle ennen suurta kohtausta.

Ääni nousi järven alta, matalana ja syvänä:

“sporrrrrrrrrrrjjjjj… hongngngngngngng…”

Se ei ollut pelkkä ääni. Se oli värinä, joka kulki veden läpi, laiturin läpi, Dassban jalkojen läpi ja aina WOW WOW WOW ?maastoauton runkoon asti. Sininen valo vilkkui, mutta nyt se näytti kalpealta punaisen usvan rinnalla.

Reliefi Kusi Wilperi puristi rattia ja katsoi järveä. Hän tiesi, että tämä ei ollut Mössö?Örkki. Tämä ei ollut mikään eläin, jonka nimi tunnettiin. Tämä oli se, josta vanhat tarinat varoittivat. Se, joka heräsi vain silloin, kun joku oli tarpeeksi hullu uimaan sen alueelle.

Dassba Hunggo Holiou seisoi liikkumatta. Hän ei sanonut mitään. Hän vain tuijotti kuplivaa pintaa, punaisen usvan lähestyessä.

Ja silloin järvi liikahti. Ei pinnalta — vaan syvältä, syvältä alta.

Kaikki Baconfatsville’s County tiesi, ettei kyse ollut enää oluesta. Tämä oli se hetki, jolloin Hellock?järvi heräsi. Ja kun Hellock?järvi herää, mikään ei pysy ennallaan.

KaaJaHATKOATTA alkoi Hellock?järven yllä kuin repaleinen loitsu, jonka joku lausui väärin mutta tarpeeksi tunteella, jotta se silti toimi.
Sana venyi, taipui, ja järvi vastasi siihen matalalla, sykkivällä äänellä, joka ei ollut enää pelkkä sporjj vaan jotakin syvempää:

HARI HIHÖÖRGHGHGHG…

Se ei ollut huuto.
Se ei ollut murina.
Se oli kutsu.

Punainen usva värisi kuin olisi saanut uuden rytmin.
Kuplat nousivat nopeammin, kuin järvi olisi yrittänyt hengittää sisään ja ulos samaan aikaan.
Dassba Hunggo Holiou tunsi värinän jalkapohjissaan, ja se sai hänet horjahtamaan — höörghiksi, juuri niin kuin loitsu lupasi.

Reliefi Kusi Wilperi, joka oli jo käynnistänyt WOW WOW WOW ?maastoauton, kuuli äänen ja tiesi, ettei tämä ollut enää mikään tavallinen järven herääminen. Tämä oli se taso, jossa sanat eivät olleet sanoja, vaan voimia.

Lammasch sanoi:
päkä… päkä… päkäääääh?hrrr…
Se oli lammaschin versio varoituksesta.

Välkky nosti päänsä ja murisi matalasti, mutta murina katkesi, kun järven pinnalle nousi jokin, joka ei ollut kala, ei Mössö?Örkki, eikä mikään mikä olisi pitänyt olla olemassa.

Se nousi hitaasti, punaisen usvan keskeltä, ja sen ensimmäinen ääni oli sama kuin loitsun viimeinen tavu:

HIHÖÖRGHGHGHG…

Dassba kuiskasi:
“Ei helvetti… nyt se vastaa.”

Ja järvi vastasi uudelleen, tällä kertaa selkeämmin, kuin olisi oppinut puhumaan ihmisten kieltä yhden hengenvedon aikana:

Höööörgh… griiik…

Punainen usva nousi järven pinnalta kuin veri, joka ei ollut koskaan oppinut käyttäytymään. Se ei levinnyt tuulen mukana — se liikkui omaa tahtiaan, kuin sillä olisi ollut tarkoitus. Kuplat paisuivat, puhkesivat, ja jokainen niistä päästi ilmoille äänen, joka ei kuulunut millekään elävälle:

sporrrrrjjjj… hongngngngng…

Dassba Hunggo Holiou seisoi laiturilla, vesi valuen jaloistaan, ja tunsi kuinka lauta hänen allaan värisi. Ei tuulesta. Ei liikkeestä. Vaan siitä, että jokin alhaalta painoi sitä vasten.

Välkky perääntyi.
Lammasch ei enää äännellyt — se vain tuijotti järveä silmät laajenneina, kuin olisi nähnyt jotakin, mitä eläimet eivät saisi nähdä.

Reliefi Kusi Wilperi istui WOW WOW WOW ?maastoauton ratissa ja tunsi, kuinka sininen valo ei enää ollut varoitus. Se oli rukous.

Kuplien keskeltä nousi ensin varjo. Ei hahmo, ei muoto — pelkkä varjo, joka ei tarvinnut valoa luodakseen itsensä. Se kasvoi, venyi, ja punainen usva kiersi sen ympärillä kuin olisi yrittänyt pitää sen koossa.

Sitten kuului ääni, joka ei ollut enää järven oma:

HÖÖÖÖRGH… GHRIIIK…

Se kuulosti siltä kuin joku olisi yrittänyt puhua veden läpi, mutta sanat olivat väärin. Liian vanhoja. Liian syviä. Liian… nälkäisiä.

Dassba tunsi, kuinka jokin kosketti hänen nilkkaansa. Ei käsi. Ei lonkero. Jokin kylmä, sileä ja täysin eloton — mutta silti tietoinen.

Hän ei uskaltanut katsoa alas.

Punainen usva nousi nyt niin korkealle, että se peitti auringon. Kuu varjoissa ei enää myhäillyt — se näytti siltä kuin olisi yrittänyt paeta, mutta ei voinut. Hellock?järvi oli ottanut vallan.

Reliefi Kusi Wilperi avasi auton oven ja huusi:

“Dassba! Pois sieltä! Nyt!”

Mutta Dassba ei liikkunut.
Hänen silmänsä olivat laajentuneet.
Hänen hengityksensä oli matalaa, katkonaista.

Ja järvi puhui hänelle. Ei ääneen, vaan suoraan sisään:

TULE… SYVEMMÄLLE…

Laituri narahti.
Vesi kohosi.
Varjo nousi.

Ja silloin koko Baconfatsville’s County ymmärsi, miksi vanhat tarinat sanoivat:

Hellock?järvi ei koskaan herää yksin.
Se herättää myös sen, mikä nukkuu sen alla.

Punainen olio, Sporjo?Hongg, ei noussut Hellock?järvestä kuin mikään tunnettu olento. Se ei ollut kala, ei nisäkäs, ei mikään luokiteltava. Se oli tarinoiden varjo, muinainen hahmo, jonka nimi lausuttiin vain kuiskaten — ja silloinkin liian myöhään.

Sporjo?Hongg oli elänyt järven pohjassa niin kauan, että aika ei enää koskenut siihen. Tarustot eivät olleet yksimielisiä siitä, oliko se tuhansia vuosia vanha, miljardeja vuosia vanha vai yksinkertaisesti ikuisuuden mittainen. Se oli ollut siellä ennen järveä, ennen maata, ennen kaikkea mitä ihmiset kutsuivat maailmaksi.

Sen ruumis oli punainen, mutta ei verenpunainen — vaan sellainen punainen, joka näytti siltä kuin se olisi hehkunut sisältäpäin, kuin jokin muinainen tuli olisi jäänyt vangiksi sen kudoksiin. Muoto oli ihmismäinen vain kaukaa katsottuna: kaksi jalkaa, kaksi kättä, pitkä vartalo. Mutta läheltä katsottuna jokainen yksityiskohta rikkoi inhimillisyyden.

Sen suu oli valtava, pyöreä, kuin iilimäisen nahkiaisen suun irvokas parodia. Suun sisäpuoli oli täynnä piraijamaisia hampaita, teräviä ja lukemattomia, järjestettyinä kehiksi, jotka jatkuivat syvälle kurkkuun asti. Jokainen hampaiden rivi liikkui itsenäisesti, kuin olisi etsinyt jotakin mitä repiä.

Sporjo?Honggilla ei ollut silmäluomia. Sen silmät olivat aina auki, aina tuijottavat, aina tietoiset. Ne eivät räpäyttäneet, eivät koskaan levänneet. Ne olivat kaksi kiinteää, lasimaista palloa, jotka heijastivat punaisen usvan valoa ja näyttivät siltä kuin ne olisivat nähneet kaiken — myös sen, mitä ei olisi pitänyt nähdä.

Kun se nousi järvestä, sen iho ei ollut märkä. Se ei ollut kuiva. Se oli jotakin siltä väliltä, kuin pinta olisi jatkuvasti vaihtanut olomuotoa. Ja sen liike… se ei ollut kävelyä, ei ryömimistä. Se liikkui tavalla, joka rikkoi luonnon lainalaisuudet, kuin jokainen askel olisi ollut väärin mutta silti väistämätön.

Sporjo?Hongg ei puhunut.
Se kaikui.

Sen ääni ei tullut suusta, vaan ilmasta, maasta, vedestä — kaikesta ympärillä. Se oli ääni, joka sai laiturin värisemään, Välkyn perääntymään ja lammaschin äänettömäksi. Se oli ääni, joka ei ollut tarkoitettu ihmiskorville.

Kun se nousi kokonaan näkyviin, punainen usva tiivistyi sen ympärille kuin se olisi ollut sen oma hengitys. Ja silloin kaikki, jotka näkivät sen, ymmärsivät saman asian:

Sporjo?Hongg ei ollut herännyt sattumalta.
Se oli herännyt kutsuun.

Ja Dassba Hunggo Holiou oli se, joka oli sen kutsunut.

Sporjo?Hongg ei ollut pelkkä olento. Se oli muinainen virhe, joka oli jäänyt maailmaan silloin kun kaikki muu oli vielä sulaa kiveä ja pimeää vettä. Tarustot kutsuivat sitä nimellä, jota ei lausuttu ääneen ilman syytä, sillä jokainen tavu oli kuin koputus sen luolamaisen pesän seinään.

Punainen olento nousi Hellock?järven pinnasta hitaasti, kuin se olisi venyttänyt itseään takaisin maailmaan, jota se ei ollut nähnyt ikuisuuksiin. Sen iho hehkui kuin sisäinen tuli olisi palanut sen alla, mutta valo ei ollut lämmin — se oli kuin kuolleen tähden jälkihehku, kylmä ja väärä.

Sen muoto oli ihmismäinen vain kaukaa katsottuna. Läheltä katsottuna jokainen raaja oli liian pitkä, jokainen nivel taipui väärään suuntaan, ja sen selkäranka näytti liikkuvan kuin elävä käärme sen ihon alla. Se ei kävellyt — se liukui, nytkähteli, ja jokainen liike oli kuin painajaisen logiikkaa: väärin, mutta silti väistämätön.

Sen suu oli sen todellinen kauhu.
Pyöreä, valtava, kuin nahkiaisen iilimäinen kita, mutta moninkertaisena.
Hampaat olivat piraijan hampaita, teräviä, lukemattomia, ja ne jatkuivat syvälle kurkkuun asti kehissä, jotka pyörivät hitaasti kuin lihamylly. Jokainen hampaiden rivi liikkui itsenäisesti, etsien jotakin mitä repiä, mitä maistaa, mitä omistaa.

Sporjo?Honggilla ei ollut silmäluomia.
Sen silmät olivat aina auki.
Aina tuijottavat.
Aina tietoiset.

Ne eivät olleet ihmisen silmiä. Ne eivät olleet eläimen silmiä. Ne olivat kuin kaksi lasista palloa, jotka heijastivat kaiken valon mutta eivät koskaan antaneet mitään takaisin. Ne näyttivät siltä kuin ne olisivat nähneet koko maailman syntymän — ja pettyneet siihen.

Kun se nousi järvestä, punainen usva tiivistyi sen ympärille kuin se olisi ollut sen oma hengitys. Usva ei liikkunut tuulen mukana, vaan seurasi olentoa kuin uskollinen varjo.

Sporjo?Hongg avasi suunsa.
Ei puhuakseen — vaan kaikuakseen.

Ääni ei tullut sen kurkusta.
Se tuli ilmasta, maasta, vedestä, jokaisesta pinnasta ympärillä.
Ääni oli kuin tuhannen hukkuvan viimeinen huuto, venytettynä ja vääristettynä:

HÖÖÖÖÖRGH… GHRIIIIK…

Dassba Hunggo Holiou tunsi äänen luissaan.
Reliefi Kusi Wilperi tunsi sen auton metallissa.
Välkky tunsi sen maassa tassujensa alla.
Lammasch tunsi sen sielussaan ja jäi täysin hiljaiseksi.

Sporjo?Hongg oli herännyt.
Ei sattumalta.
Ei vahingossa.

Se oli herännyt, koska joku oli lausunut sen nimen väärin, väärässä paikassa, väärään aikaan.

Reliefi Kusi Wilperi ajoi maastoautollaan (nyt sininen valo ei ollut päällä) kohti yöruokalaa, joka sijaitsi syrjäisen Hemlockin metsätien Route 667 varrella. Hänen mielessään pyöri haavekuva old school-bratwurstista kunnon mehevän Fleisch-Pien välissä, ilman smetanaa... (T)yövuoro oli pitkä ja päättyneen työn jälkeen reliefi koki ansainneensa rasvaisen ja ravitsevan täyttymyksen. Wilperi parkkeerasi autonsa pihalle ja...

Reliefi Kusi Wilperi parkkeerasi WOW WOW WOW ?maastoauton soraiselle pihalle, jonka yllä riippui neonvalokyltti: “FLEISCH?PIE & BRATWURST – OPEN ALL NIGHT”. Kyltti välkähteli kuin olisi yrittänyt varoittaa, mutta Wilperi näki siinä vain lupauksen rasvaisesta autuudesta.

Hän nousi autosta, venytteli selkäänsä ja tunsi yön kylmän ilman pureutuvan takin läpi. Route 667:n metsätie oli hiljainen. Liian hiljainen. Hemlockin metsän puut seisoivat tummana seinänä, ja niiden latvoissa ei liikkunut tuulenvirettäkään. Yö oli kuin pidättäisi hengitystään.

Wilperi ei välittänyt.
Hän ajatteli vain bratwurstia.
Ja sitä, miten se uppoaisi täydellisesti old school ?Fleisch?Pien sisään, ilman smetanaa, juuri niin kuin hän halusi.

Hän asteli kohti ovihelmaa, jonka yläpuolella roikkui kellastunut lamppu. Se hehkui heikosti, kuin olisi palanut jo vuosikymmeniä ja ollut väsynyt tehtäväänsä. Oven vieressä oli metallinen kello, sellainen jota piti lyödä nyrkillä, jotta se kilahtaisi.

Wilperi nosti kätensä.

Silloin hän huomasi sen.

Pihalla, aivan metsän rajalla, seisoi hahmo.
Punainen.
Liikkumaton.
Ihmismäinen vain kaukaa katsottuna.

Se ei ollut suuri.
Ei vielä.
Mutta sen iho hehkui kuin sisäinen tuli olisi palanut sen alla.
Ja sen silmät — ne olivat auki.
Aina auki.

Wilperi jähmettyi.
Hahmo ei liikkunut.
Se vain tuijotti.

Sitten kuului ääni.
Ei kovaa.
Ei läheltä.
Vaan syvältä, syvältä metsän takaa, kuin maa olisi puhunut:

Sporrrrrrr… johongngngngng…

Wilperi tunsi värinän kengissään.
Hänen sydämensä löi kerran, kovaa.
Sitten hän kuuli toisen äänen — hiljaisemman, mutta lähempää:

…SHIB…

Hän ei tiennyt, oliko se kuiskaus vai tuulen vääristämä kaiku.
Mutta hän tiesi yhden asian:

Tämä ei ollut enää pelkkä yöruokareissu.
Tämä oli alku jollekin, joka oli odottanut järven pohjassa ikuisuuksia.

Ja punainen hahmo metsän rajalla…
se ei ollut nälkäinen Fleisch?Pien vuoksi.

…ja silloin ruokalan nurkan takaa pusikosta loikkasi esiin jotakin, mitä Route 667:n yövuorolaiset olivat oppineet pelkäämään enemmän kuin verottajaa, enemmän kuin Hemlock?järven punaisia usvia, ja melkein yhtä paljon kuin S.H.I.B. Nuggurathia itseään.

Iso, demoninmusta riisipuuro?koira.

Se ei ollut mikään tavallinen koira.
Se oli todettu epäluonnolliseksi jo vuosia sitten, kun ensimmäiset havainnot tehtiin: sen turkki oli musta kuin hiiltynyt kattila, mutta sen hengitys tuoksui makealta, kuin ylikypsältä joulupuurolta. Sen silmät olivat valkoiset, täysin pupillittomat, ja ne hehkuivat kuin kaksi pientä kuumaa uunia. Sen kuono oli leveä, sen hampaat pitkät ja terävät, ja sen kieli… sen kieli oli vaalea, tahmea ja höyryävä, kuin se olisi juuri nuollut kiehuvaa kattilaa.

Koiran nimi oli kulkenut kyläläisten keskuudessa kuiskauksena:
“Puuronpiru.”

Se oli todettu:

ei?luonnolliseksi

ei?eläimeksi

ei?kuolleeksi

ei?eläväksi

…vaan joksikin, joka oli syntynyt silloin, kun Hemlockin metsän vanha keittokota paloi maan tasalle ja sen alla ollut jotakin?muuta pääsi koskettamaan maailmaa.

Puuronpiru laskeutui matalaan, uhkaavaan asentoon.
Sen selkäkarvat nousivat pystyyn kuin mustat neulat.
Sen suusta valui höyryävää, valkoista puuromassaa, joka tippui maahan ja sihisi kuin happo.

Wilperi jähmettyi.
Hänen bratwurst?haaveensa suli kuin voi kuumalla pannulla.

Puuronpiru murisi.
Mutta se ei murissut koiran tavalla.
Se murisi tavalla, joka kuulosti siltä kuin joku olisi sekoittanut puuroa liian nopeasti, liian syvässä padassa:

**hrrrRRRÖÖÖÖÖÖÖÖÖÖÖÖÖÖÖÖÖÖÖÖÖÖÖÖÖÖÖÖÖÖÖÖÖÖÖÖÖÖÖÖÖÖÖÖÖÖÖÖÖÖ!!!!!!!

…ja silloin Puuronpirun murina katkesi kuin veitsellä leikaten.

Se ei ollut hyvä merkki.

Se oli merkki, jonka Baconfatsville’s Countyn vanhimmat tunsivat nimellä “Hiljaisuuden Kauha” — hetki, jolloin jokin vielä pahempi kuin Puuronpiru astui näyttämölle.

Puuronpiru perääntyi.
Se ei koskaan perääntynyt.

Sen valkoiset, uuninkuumat silmät kääntyivät metsän rajaan, siihen samaan kohtaan, jossa punainen hahmo oli seissyt. Mutta nyt hahmo oli lähempänä. Paljon lähempänä. Sen punainen iho hehkui kuin sisäinen tuli olisi saanut lisää happea. Sen suun kehät liikkuivat hitaasti, kuin se olisi maistellut ilmaa.

Wilperi tunsi, kuinka jokin kylmä ja raskas painoi hänen rintaansa.
Se ei ollut pelko.
Se oli tieto.

S.H.I.B. Nuggurath oli hereillä.

Punainen hahmo avasi suunsa.
Ei puhuakseen — vaan kaikuakseen.

Ääni ei tullut sen kurkusta.
Se tuli maasta, ilmasta, puista, Fleisch?Pien neonkyltistä, jopa Puuronpirun turkista.

SPORRRR… JOOOHONGNGNGNG… SHIB… SHIB… SHIB…

Puuronpiru ulvahti.
Se ei ollut koiran ulvonta.
Se oli kuin kiehuva puuro olisi yrittänyt paeta kattilasta.

Wilperi otti askeleen taaksepäin.
Hänen bratwurst?fantasiansa oli nyt kauempana kuin koskaan.

Punainen hahmo liikahti.
Ei kävellyt.
Ei juossut.
Se vain oli yhtäkkiä lähempänä, kuin maailma olisi nytkähtänyt sen ympärillä.

Sen silmät — ne lasiset, aina auki olevat pallot — heijastivat Fleisch?Pien neonvalon niin, että valo näytti veriseltä.

Wilperi kuiskasi:

“Ei… ei helvetti… ei tänne asti…”

Puuronpiru murisi uudelleen, mutta nyt murina oli matalampi, epävarmempi.
Se oli kuin puuro olisi alkanut palaa pohjaan.

Punainen hahmo nosti kätensä.
Sen sormet olivat liian pitkät.
Liian ohuet.
Liian elottomat.

Ja silloin se tapahtui.

Metsän suunnasta kuului ääni, joka oli vielä pahempi kuin Sporjo?Honggin kaiku.
Ääni, joka oli kuin tuhannen padan kansi olisi sulkeutunut yhtä aikaa:

KLOOOONG.

Puuronpiru kyyristyi.
Wilperi tunsi polviensa pettävän.
Punainen hahmo pysähtyi — kuin olisi kuunnellut.

Sitten ääni toistui.

KLOOOONG.

Se ei ollut luonnollinen ääni.
Se ei ollut metallia.
Se ei ollut puuta.

Se oli kutsu.
Kutsu sille, joka oli vielä syvemmällä kuin Sporjo?Hongg.
Kutsu sille, jonka nimi oli kirjoitettu järven pohjan kiveen:

S.H.I.B. Nuggurath.

Wilperi tajusi, että punainen hahmo ei ollut tullut hänen peräänsä.
Se oli tullut hakemaan jotakin muuta.

Ja silloin Fleisch?Pien neonvalo välähti viimeisen kerran — ja sammui.

Pimeys laskeutui Route 667:n ylle kuin märkä, kylmä peitto.

Ja jossain pimeyden keskellä, aivan liian lähellä, kuului kolmas ääni:

KLOOOONG…
…TULE…
…SYVEMMÄLLE…

Kusi Wilperin WOW?maastoauto vilkuttaa sinistä valoaan kuin hermostunut sydän, joka ei tiedä pitäisikö sen paeta vai pysyä paikallaan. H.A.K.K.U. – se vanha, koliseva halogeenivalo, jonka virallinen nimi oli Hätä?Apua Kutsuva Kunnon Ulkovalo – valaisee tienreunaa kapeana, värisevänä keilana. Sen valo ei ole puhdas; se on kellertävä, kuin se olisi imenyt itseensä vuosien pölyn, öljyn ja Hemlockin metsän varjojen jäänteet.

Tienreuna näyttää valossa oudon elävältä.
Hiekka ei vain makaa paikallaan, vaan liikkuu.
Pienet jyvät värisevät kuin jokin näkymätön olisi kulkenut niiden alta.

H.A.K.K.U. ei pidä siitä.
Se sirisee.
Se välähtää.
Se yrittää kertoa, että jokin on pielessä.

Wilperi avaa auton oven varovasti.
Sininen valo vilkkuu hänen takanaan, heijastuu metsän puihin ja saa ne näyttämään siltä kuin ne olisivat pukeutuneet poliisin univormuun.

Hän kuiskaa:

“Ei… ei tämä ole enää mikään tavallinen yövuoro…”

Tienreunan hiekka kohoaa hetkeksi kuin hengittäisi.
Sitten se laskeutuu takaisin.

Ja H.A.K.K.U. valaisee juuri sen verran, että Wilperi näkee, mitä hiekasta nousee:

Pieni, punainen sormi.
Liian pitkä.
Liian ohut.
Liian tuttu.

Se osoittaa suoraan häntä kohti.

Ja jostain metsän syvyydestä kuuluu matala, venyvä kaiku:

…Huggu…
…Hura…
…Haddi…