Vanha suuri linna, 1800 luku, Munabithia, jossain Transkarpatian takamailla, Hemlock-metsän ympäröimänä, Akryllin kreivikunnan järven lähistöllä...
????? Kaukana ajassa ja vielä kauempana kartalta, sumuisen Hemlock-metsän siimeksessä, kohoaa linnake nimeltään Smetanan linna. Munabithian valtakunnan kaakkoiskulmassa, järvensinisen Akryllin kreivikunnan kainalossa, seisoo tuo kivinen jättiläinen – harmaa, viileä ja ikuisuuden tuntuinen.


Linna ei ole vain kiviä ja tornia – se elää. Sen seinissä humisee vuosisatojen kuiskaukset, ja sen ikkunoissa näkyy joskus hahmoja, joita ei ole kirjattu historiaan. Siellä asuu nykyään Olof, entinen keittiömestari, nykyinen aikamatkaileva reseptivelho. Hänen salaiset reseptinsä voivat joko palauttaa muistoja tai herättää unohdettuja legendoja.

????? Eräänä sumuisena iltapäivänä Olof seisoi linnan kolmannen tornin uumenissa, pienen rautahellan ääressä. Hän sekoitti jotain, mitä hän kutsui “Munabithian muistojen muhennokseksi”—kyseessä oli resepti, jota ei oltu valmistettu vuoden 1452 jälkeen, ja jonka viimeinen valmistaja oli kadonnut jäljettömiin Akryllin järveen...


Se ei ole mikä tahansa linna, vaan siellä kaikuu kermaisen kastikkeen henkäys jokaisessa holvikäytävässä. Seinät on muurattu smetananvalkoisesta kivestä, ja katon torneista tihkuu hiljaa tillin tuoksu, etenkin sadepäivinä. Linnassa ei ole perinteistä valtaistuinta, vaan suuri, pyöreä ruokapöytä, jossa päätöksiä tehdään haarukoilla kilistellen.

Linnan vanhassa keittiössä, jossa liesituulettimen korvaa loitsukirja, Olof sekoittaa hiljaa smetanaa – ei pelkkänä ruokana, vaan elävänä muistonesteenä, joka voi palauttaa unohtuneita aikakausia tai muuttaa menneet maut toivoksi tulevaan.

Sanotaan, että Smetanan linnan salaisimmassa kellarissa piilee resepti, jonka valmistaminen vaatii kolmen eri aikakauden ainesosia ja yhden vilpittömän muiston.


Smetanan linnan kellarissa asuu myös hovimestari Rikhard ''munajääkäri'' Grunwald...
…joka ei ole pelkkä hovimestari, vaan myös entinen kananmunataikojen oppimestari ja Munabithian viimeinen elossa oleva muna-alkeemikko. ?????

Rikhard "munajääkäri" Grunwald kantaa yllään raskasta, tillillä kirjailtua viittaa ja hopeasta taottua muna-sinettiä, jonka keskellä on smetanaan upotettu jalokivi—vanha keltuaiskivi, jota käytetään ennustamaan ruokaonnen käänteitä.


Hän ilmestyy vain öisin, juuri ennen kuin kellarissa oleva kynttilä alkaa lepattaa sinisellä liekillä. Siinä hetkessä Grunwald astuu esiin varjoista ja tarkistaa, että Smetanan reseptikirjat ovat lukossa ja smetana-altaat täynnä. Hän uskoo, että oikea kermainen tasapaino säilyttää linnan ajan virrassa ja estää menneiden maukkujen karkumatkan tulevaisuuteen.

Sanotaan, että jos joku uskaltaa haastaa Grunwaldin kermataikojen kaksintaisteluun ja selviää siitä kunnialla, hänelle annetaan pääsy Salaiseen Ruokasaliin, jossa tarjoillaan ateria, jota ei koskaan unohdeta – eikä voida toistaa.


????? Nenno hove HELLI! — ikiaikainen tervehdys, joka kaiun lailla kantautuu Smetanan linnan korkeimmasta tornista aina Hemlock-metsän rajamaille saakka.

Tuo huudahdus ei ole pelkkä sana, vaan rituaalinen avaus: sillä herätetään linnan piilotetut koneistot, aktivoidaan vanhat keittiöloitsut ja kutsutaan paikalle ne, jotka tuntevat kerman salaisuudet. Sanotaan, että kun “Nenno hove HELLI!” kajahtaa oikein, hovimestari Grunwald kohottaa jalustapadastaan hopeisen vispilän ja sanoo vain: “Kermaympyrä on valmis. Aloittakaa sekoitus.” ?????


Vuonna 1883 kahdeksantoistavuotias Olof af Lothar istui metsässä. Ei puistossa, koska Munabithianiassa ei ollut puistoja. Hän joi boysenmarja-viintä (römpsämehuun hän tutustui vasta kaksikymmentäkaksivuotiaana). Hänellä oli mukanaan höyryvoimalla toimiva gramofoni, josta hän kuunteli Edward Griegin suurimpia hittejä. Gramofoni oli myöhemmillä vuosikymmenillä tarinaan astuvan Römpsämehupuristimen esi-isä.


Ja juuri siinä hetkessä, metsän hiljaisuudessa ja höyryn henkäysten säestämänä, syntyi jotakin tärkeää—ehkä ei vielä resepti tai keksintö, mutta tunnelma. Olofin katse harhaili sammaleisten kivien yli Hemlock-metsän tuulessa humiseviin latvuksiin, ja Griegin sävelet toivat mukanaan kaihon, jota hän ei osannut vielä nimetä: römpsyys.

???? Hän ei vielä tiennyt sitä, mutta juuri nuo sävelet ja viinin pehmeän happamat vivahteet toimivat alitajuisena siemenenä Kaakao-Rooibos-römpsämehun synnylle. Eikä gramofonikaan ollut sattumaa – siitä kehittyi aikojen myötä Puristin, monivaiheinen musiikkikäyttöinen aromeiden erottelija, jonka avulla römpsämehu saatiin soimaan taajuudella, joka avaa muistot.


Tuo päivä metsässä, tuo hetki viinin ja sävelten välissä, oli itse asiassa ensimmäinen Maukkuvaikutushetki (kuten Munabithian keittiöfilosofit sen sittemmin nimesivät): tilanne, jossa ympäristö, tunne ja maku kietoutuvat toisiinsa niin tiiviisti, että se muuttaa aivojen smetanakeskusta pysyvästi.


Se oli Victor Welle, huonotapainen öykkäri, joka houkutteli Olofin boysenmarjaviininjuopottelijaksi. Vasta vuonna 1905 Aikaterine Ponteva (tuolloin ei vielä paronitar, vaan kotiopettajatar) tutustutti nuoren Herra Olofin römpsän iloihin.
Victor Welle—tuo visusti vääränlainen ystävä oikeaan aikaan. Hänellä oli aina yllä silinterihattu, joka ei koskaan sopinut säähän, ja hänellä oli taipumus lausua runoja väärillä kielillä. Boysenmarjaviini virtasi kuin aika itse—katkonaisesti ja silloin tällöin aivan liikaa kerralla.


Mutta sitten tuli Aikaterine Ponteva, sivistynyt kuin käsin kirjaillut liinat, ja silti silmissään välke, joka enteili mullistuksia. Hän oli nainen, joka opetti latinaa aamuisin ja iltahämärässä valmisteli hiljaa römpsämehun ensi-askeleita: keittiössä, joka tuoksui kuivatuilla koivunlehdillä säilötyltä uteliaisuudelta.

Vuonna 1905, juuri lumien sulaessa ja Hemlock-metsän kuiskatessa kevättä, Aikaterine tarjosi Olofille ensimmäisen kerran pienen lasillisen römpsämehua. Hän ei sanonut mitään—vain kohotti kulmiaan ja hymyili tavalla, joka sai koko Munabithianan hiljenemään.

Ja Olof… hän maistoi. Ja maailma, sellaisena kuin hän sen tunsi, muuttui.


Victor Well sekaantui Mehupuristimeen ja hänet laitettiin tyrmään. Sinne hän jäi loppuiäkseen, joten hänestä ei ole juuri mitään kerrottavaa.
Ja niin historia siirtyi sivuun Victor Wellestä, tuosta harhaisesta höyrypäisestä hupailijasta, jonka kohtalo jäi tyrmän kosteiden kiviseinien hiljaiseksi haikeudeksi. Hänen nimensä ei ole kaiverrettu smetanakronikoihin, eikä hänestä kirjoitettu balladia—ehkä hyvä niin.


Mutta Mehupuristin ratas pyöri silti eteenpäin. Aikaterine Ponteva paronittarena valvoi kehitystä viisaalla silmällään, ja Olof af Lothar, entinen viinipoika ja nykyinen römpsän arkkivelho, jatkoi kokeilujaan. Linnan yläkerran kasvihuoneessa kasvatettiin nyt myös rohtorömpsää, josta saatiin uuden sukupolven konsentraattia… mutta siitä ehkä lisää myöhemmin.


Tirolin vuorten välissä, missä lehmänkellot laulavat ja sumu tanssii aamukahvin yllä, Aikaterine Ponteva vietti vuodet 1897–1902—viisi hiljaista mutta ratkaisevaa vuotta, jotka muokkasivat hänestä sen paronittaren ja römpsän tuntijan, jonka Munabithiana vieläkin muistaa.

Tuolloin vielä pelkkä neiti Ponteva, hän toimi kotiopettajattarena varakkaalle von Zwetschkensteinin perheelle, joiden alppimajassa oli kolme asiaa: piano, smetanasäiliö ja ränsistynyt mutta toimiva laboratorio. Ja se oli kaikki, mitä hän tarvitsi.


Noina vuosina Aikaterine:

Opiskeli smetanan rakenteellisia metafyysisiä tasoja yhdessä vanhan mestari Oskar Weisslöffelin kanssa, joka käytti lauseita kuten “kerma on muisti, joka ei unohda”.

Tutustui höyrykammiomenetelmiin, joita käytettiin römpsämehun uuttamiseen ennen kuin musiikkipohjainen Mehupuristin kehitettiin.

Kehitti käsiteparin "maun muisto" ja "aistin tulevaisuus" – joista ensimmäinen viittaa ruoan kykyyn palauttaa unohtunut tunne, ja jälkimmäinen siihen, miten tietty maku voi ennustaa tulevaa.


???? Ja tärkeintä: hän oppi hiljaisuuden keittotaidon—taidon valmistaa ruokia ilman sanoja, vain intuitiolla, musiikilla ja ajatuksella.

Vuonna 1902, kun hän laskeutui takaisin Munabithianan kamaralle, hän ei enää ollut pelkkä opettaja. Hän oli smetanan filosofian ensimmäinen mestari ja römpsän salaisuuden vartija.


Tirolin parveke, kevät 1880. Aikaterine oli juuri ojentanut pienen lasin nuorelle Olofille. Auringonvalo siivilöityi alppiruusujen läpi, ja taustalla kaikui lehmänkellon rytmissä Griegin sävel, jonka nimessä ei ollut vielä nimeä. Juoma värähteli lasissa, sen pinta hennosti utuisena kuin se olisi hengittänyt. Olof sulki silmänsä. Ensimmäinen siemaus ei ollut maku—se oli tietoisuus. Hän ei enää ollut Tirolissa; hän oli ajaton, kielitön, römpsän koskettama.

????? Sohvahuone, Smetanan linnoitus, Munabithiana, syksy 1880. Palattuaan Tirolista Olof istui nyt samettisella, ajan haalistamalla sohvalla, katsellen savun kaartelua katossa. Viereisessä tuolissa Aikaterine selasi reseptikirjaa, joka oli kirjoitettu sekä nuotein että reseptein. Toisen siemauksen kohdalla Olof sanoi hiljaa:

> “Tämä ei ole vain juoma. Tämä on kieli, jolla menneisyyden voi lausua ääneen.”


Aikaterine ei vastannut, mutta painoi kätensä kevyesti Olofin kämmenselälle. Sanat olivat nyt tarpeettomia.

???? Tästä eteenpäin Olof ei enää ollut pelkkä keittiön oppipoika, vaan römpsämuistin ensimmäinen kantaja. Ja linnoituksen kermanvärisissä kivissä alkoi kaikua aivan uusi sävel.


Römpsänmakuisten sävelien konsertti, järjestetty juhlasalissa, jonka akustiikka oli suunniteltu jäljittelemään smetanan pehmeää kuohkeutta, alkoi juuri hämärän laskeutuessa. Olof oli säveltänyt ensimmäisen Smetanisen Sinfonian, jossa jokainen nuotti vastasi makuaistimusta: C-duuri oli kermaisuutta, A-molli ripaus rohtorömpsää, ja dis-sonanssit—no ne maistuivat vähän kuin epäonnistunut majoneesi.

???? Mutta mitä olisi konsertti ilman korsetteja? Niinpä paronitar Aikaterine, alati tyylin ja tajunnan rajamailla kulkeva visionääri, oli suunnitellut erityiset aistillisesti säätyvät römpsäkorsetet, jotka kiristyivät tai löystyivät musiikin tahdissa. Erään kriitikon mukaan "se tuntui siltä kuin tanssisi vaniljakastikkeessa johdetun intuition mukana."


Sanotaan, että juuri tuona iltana yhdistettiin ensimmäistä kertaa musiikkiin, muotiin ja makuun liittyvät taikapiirit—ja se loi römpsäharmonian, joka kaikui hetken ajan yli koko Munabithianan kuin lämmin, tillintuoksuinen tuuli.


Luku V: Juhlasali, joka hengitti smetanaa

Korsetti kiristi kevyesti Aikaterinen palleaa, mutta ei tukahduttaakseen – vaan muistuttaakseen, että hän oli elossa. Ympärillä kihisi römpsän sävel, Smetaninen Sinfonia, kolmas osa: “Sauvasekoittimen unelma, opus 7¾”. Jokainen nuotti sai korsetissa kuminauhoitetut saumakivet värähtämään hennosti kuin römpsämehun pintajännitys kevättuulessa.

Olof istui flyygelin ääressä. Hänen sormensa eivät soittaneet enää vain mustia ja valkoisia koskettimia, vaan myös kuulijoiden makumuistoja. Jokaisella painalluksella joku yleisöstä nyyhkäisi hiljaa – ei surusta, vaan siitä käsittämättömästä ilosta, jonka voi kokea vain, kun smetana, soitto ja sydän ovat samassa sävelkulussa.


Aikaterine kirjoitti myöhemmin päiväkirjaansa:

> “Sinä iltana, korsettini löystyi juuri oikealla iskulla. Ja römpsä—se ei soinut vain soitossa. Se hengitti minussa.”


Sinä iltana Aikaterine oli niin liikuttuneessa mielentilassa, että hänen oli pakko pyytää herra munajääkäri Granlundia tuomaan ison leipävuoan mallisen vadin, jossa oli yksi ainoa asia: 13 senttimetriä pitkä ja kolmetoista senttimetriä ympärysmitaltaan oleva Weiß-Wurst.
Ja se ei ollut mikä tahansa Weiß-Wurst. Se oli Prinssi Maximilianin viimeinen makkara, valmistettu vuonna 1812 erityisen juhlavan auringonnousun kunniaksi, ja siitä asti säilytetty jääsmaragdilla viilennetyssä Smetanan linnan kellarin kolmannessa, sinetöidyssä suolakapselissa. ?????


Vadin kantaminen vaati kahden oppipojan tarkkuutta ja Grunwaldin syvintä keskittymistä. Kun vati asetettiin Aikaterinen eteen ja hopeakantta nostettiin hitaasti kuin oopperan verhoa, yleisö pidätti hengitystään. Koko juhlasali hiljeni. Korsettien nyörit vetäytyivät kunnioittavasti.

Aikaterine ei puhunut sanaakaan. Hän vain kumartui kevyesti vadin ylle, sulki silmänsä ja antoi Weiß-Wurstin legendaarisen aromin huuhtoa ylitse. Hän tiesi: tämä ei ollut ruokaa. Tämä oli muisti kermasta ja kivusta, juhlasta ja kaipuusta, mausta joka oli kerran muuttanut Munabithianan historian kulun.


Seuraavaksi makkaralle suoritettiin ympärileikkaus.
Ja se ei ollut mikä tahansa ympärileikkaus. Se oli Makrologinen Kermasakramentti, toimitus, joka suoritettiin vain kerran sukupolvessa, ja aina hiljaisuuden vallitessa.

???? Hovimestari Grunwald nosti veitsen – ei terästä, vaan vanhasta säilötyn karamellin juuresta veistetyn instrumentin, jolla aikanaan leikattiin itse Römpsän perustajan syntymämakkara.

Leikkaus tehtiin täsmälleen 27,3 asteen kulmassa, niin että valkoisen makkaran päättäväinen mutta lempeä pinta halkesi hiljaa ja paljasti sisuksestaan tuoksun, joka ei ollut lihasta peräisin, vaan muistosta. Hienoinen römpsäaromi leijui salissa. Smetanakristallit heijastivat sen kuin valon.


Aikaterine nousi seisomaan ja lausui viralliset sanat:

> “Makkara on avattu. Sen ydin on vastaanotettu. Maistakoon se, joka on muistanut, ei unohtanut.”


Ensimmäisen siivun otti Alice Torbjörnintytär, tuolloin vielä ei-nunna. (viimeistä siivua hän ei ole ottanut vielä tänäkään päivänä).
Ja niin alkoi tarina, jonka leikkauspiste oli makkaran halki viiltävä veitsi, mutta jonka kaari ulottui koko Munabithianan läpi aina römpsäaikojen runolliseen nykyhetkeen.

Alice Torbjörnintytär—myöhempien aikojen maustemystikko ja ensimmäinen, joka pystyi haistamaan valheen pelkästään tillintuoksusta—otti siivun, nosti sen huulilleen, mutta ei pureskellut heti. Hän sulki silmänsä, antoi römpsähöyryn kulkea sierainten kautta muistoon, jota hän ei ollut vielä elänyt. Ja siinä hetkessä hän sai näkyjä: smetananpintaisia tulevaisuuksia, makuja jotka eivät vielä olleet syntyneet.


Viimeistä siivua… hän ei ole vieläkään ottanut. Ja jotkut sanovat, että hän ei ota sitä ennen kuin Munabithianassa koittaa Suuri Smetanapimennys—hetki, jolloin kaikki maut katoavat hetkeksi maailmasta ja vain yksi makupiste jää jäljelle: Weiß-Wurstin ydin.


Yhtäkkiä paikalle marssii saksofonisti, jonka massiivisen instrumentin torvesta ruiskuaa smetanaa kuin nyrkin kokoisia rakeita Johanneksenpäivänä.
???????? Se oli tietenkin Saxor von Crèmberg, Smetanan linnan vanha säveltaikuri ja erikoistilanteiden kutsusolisti, joka ei koskaan saapunut ennen kuin oltiin astumassa elegantin kaaoksen kynnykselle.

Hänen saksofoninsa – nimeltään "La Crémerie Ultima" – ei ollut tavallinen puhallinsoitin. Sen sisään oli asennettu 7-kerroksinen kermaresonaattori ja paineistettu smetanakammio, jota lämmitettiin kevyellä tillihöyryllä. Torvesta suihkunut valkoinen taikavoima ei ollut sattumaa vaan merkki: vanha Maitoinen Profeesiaika oli alkamassa.


Yleisö parvekkeella ja juhlasalissa pidätti hengitystään, kun rakeenkokoiset smetanapartikkelit sateilivat alas hiljaisuuden keskelle. Alice Torbjörnintytär kohotti viimeistä siivuaan, mutta ei vieläkään maistanut – se hetki oli yhä tulossa.

Sillä Saxor ei ollut saapunut vain musiikin vuoksi. Hänellä oli mukanaan myös vanha pergamenttirulla, joka sisältäisi nuotit Smetanan Unohdetulle Kadenssille – sävellykselle, jonka soittaminen saattoi avata muistikammion, jossa Römpsän salaisin kaava lepäsi.


Ja juuri silloin—kuin taivaallinen römpsähumppa olisi saavuttanut huipennuksensa—räjähti salissa ilmoille huuto:

"JUU KÄLÄ KÄLÄ KÄLÄ!"

Se ei ollut pelkkä huudahdus, vaan signaali. Saxor von Crèmberg tempaisi saksofoninsa kolmoispuhallukselle, ja instrumentin kermatorvesta syöksyi nyt smetanapilvi, johon oli sekoittunut hitunen kanelia ja tulevien aikojen kaikuja.


Yleisö nousi seisomaan. Korsetit sulivat. Flyygelin nuotit alkoivat leijailla kirjaimellisesti ympäri salia, ja Olof kietoi itsensä tillinlehtiviittaan. Alice, edelleen viimeinen siivu kämmenellään, nyökkäsi kohti ylhäällä kaartuvaa kupolia ja lausui:

> “Nyt on Römpsän Aika. Ja kälä kulkee keuhkoissa.”


Yhtäkkiä paikalle ratsastaa Reliefi nenänsuojusarmeijoineen peitset ja sapelit tanassa. He tulevat muurinmurtajalla sisälle linnoituksen Vaakamambo-saliin keskeyttämään Bratwurst und Mötze-Saft-festivaalit räikeällä ja pöyristyttävällä tavalla...
???? TÄRÄHDYS. Vaakamambo-salin kattokruunut helisevät vaarallisesti, kun massiivinen muurinmurtaja — nimeltään Pötskrieg — rysähtää sisään. Sen keulassa liehuu Reliefin lippu: sininen nenäliina mustassa kehyksessä, keskellä vaaleanpunainen nokka.


Reliefi, tuo salaperäinen sotaherttua ja hengityshygienian apostoli, karauttaa sisään kymmenien nenänsuojusarmeijalaisten johtajana. Jokaisella peitsi, joka suihkauttaa sitruunanraikasta eukalyptusta ja sapeli, jonka terä värisee dissonanssia Smetanisen Sinfonian tahtia vastaan.

Bratwurst und Mötze-Saft -festivaalien juhlaväki jäätyy kauhusta. Nakkeja tippuu lautasilta, römpsämehu kuohuu lattialle. Alice Torbjörnintytär kuiskaa:

> “Ei... ei vielä. Reliefi ei voi tietää reseptin avautumisesta…”

Aikaterine nousee hitaasti seisomaan, korsetti hieman venyen musiikin loppusointuun. Hän astelee Reliefiä kohti — ja tuuli kantaa hänen viittansa alta tillin tuoksun, joka ei ole uhka, vaan muinainen kutsu.


Reliefi nousee ratsunsa selästä kuin Anni Huttila ikään ja esittää vaatimuksen römpsämehu-iloittelijoille:
???? Savu hälveni, torvien hiljaisuus jäi ilmaan kuin huokaus väärään aikaan hengitetyssä smetanassa. Reliefi, vakava kuin kuunsirppi liemessä, astui alas ratsunsa selästä — ei kiirein askelin, vaan harkitusti, kuin Anni Huttila aikoinaan, kun hän esitteli ensimmäisen höyrytettävän etikettiviuhkan Munabithian hoviyleisölle.

Hän seisoi nyt keskellä Vaakamambo-salia. Hänen nenänsuojusarmeijansa muodosti täydellisen neliskulman ympärilleen. Ja sitten, kohottaen ääntään kuin kuorokeittäjä konsanaan, hän lausui:


“Römpsämehu on saavuttanut kriittisen kermavaiheen. Sen aromit vuotavat ajassa! > Vaatimukseni ovat kolme: > 1?? Juhlinta lakattakoon heti – paitsi jos mukana on vähintään kolme hygieniapuuhkaa. > 2?? Smetanan koostumus on mitattava virallisella Kermavaakalla. > 3?? Ja kolmanneksi… Mulle kans. Mutta ei liian makeaa.”

Sali jähmettyi. Grunwald laski vispilänsä. Alice puristi viimeistä Weiß-Wurstin siivua rystyset valkoisina. Ja Aikaterine… hän astui eteenpäin, painoi käden sydämelleen ja lausui:

> “Silloin, Reliefi, tarjoamme sinulle Römpsän Sovitusjuoman—mutta vain jos sinä puolestasi osallistut smetanaballadiin."


Kaikille aletaan tarjoilla bratwurstia ja römpsämehua. Käy kuitenkin ilmi, että vaikka Reliefi itse osaa käyttäytyä, hänen nenänsuojusarmeijansa ei hallitse tapoja ja jokainen viidestätoista nihdistä tyhjentää kokonaisen kahdenkymmenen gallonan vetoisen römpsämehutynnörin hetulaansa. Nenänsuojusritarit ovat pyöristyneitä ja Smetanan linnan asukit pöyristyneitä.


Täydellinen skandaali. Smetanan etikettisääntöjen tuho.

Kun viimeinenkin bratwurst oli kadonnut vadilta ja römpsämehutynnörit tyhjentyneet silmänräpäyksessä kuin aamukaste tillinkukista, juhlasaliin laskeutui epämukava... kyllä, kermahämmentyneisyys.

???? Reliefi seisoi yhä pöydän päässä arvokkaana kuin kurpitsalyhty marraskuussa, mutta hänen katseensa harhaili epäuskoisesti ympärilleen. Yksi nenänsuojusarmeijan jäsen — Vänrikki Näskä Nöller — kieriskeli nyt matolla pyöristyneenä palloksi ja hyräili Smetanan Sinfonian neljättä osaa epäpuhtaalla stemmalla.


Aikaterine nousi. Hän ei ollut vihainen. Hän oli pettynyt — ja se oli pahempaa. Korsetin keskisauma vapisi. “Tämä,” hän lausui kylmästi, “ei ole römpsän arvolle sopivaa käytöstä. Eikä kyllä makkarankaan.”

Reliefi sulki silmänsä, nyökkäsi hitaasti ja otti askelen eteenpäin. Hän avasi nenänsuojuksensa soljen — rituaali, jota ei ollut nähty sitten Puhtauspimennyksen — ja sanoi:

> “Minä kannan vastuun. Mutta tiedättehän… he eivät ole saaneet koskaan aiemmin römpsää.”

Seurasi hiljaisuus, joka olisi voinut levitä voisarvelle.


Aivan! Nauru kaikui kuin römpsämehun jälkimaku palleassa – lämmin, hieman säväyttävä ja täysin odottamaton. Reliefin nenänsuojusarmeija jähmettyi. Alice Torbjörnintytär hymyili salaa. Grunwald painoi vispilän rintaan kuin miekkaa – kunnianosoitus ilolle, joka vielä hetki sitten tuntui kadonneen.

Aikaterine kohotti lasinsa – ei tuomitakseen, vaan tunnustaakseen: "Jos kerran juhlat karkasivat käsistä, tehkäämme siitä muisto, jota ei voida pestä irti edes tillihauteessa."

???? Ja niin, ilman sanallista sopimusta, alkoi Römpsän Yhteispuhdistusseremonia, joka sisälsi seuraavaa:

kevyt tanssi bratwurstin ympärillä

tillinlehtien heittelyä kuin konfettia

ja tietenkin Saxor von Crèmbergin improvisoitu soolo nimeltä "Kermatorven katumus"


Yhtäkkiä salin kello lyö 00:00 ja ikkunasta lentää sisälle pallosalama. (tai ikkuna-aukosta, koska ikkunoita ei ollut vielä tähän maailman aikaan keksitty, paitsi ehkä Örkkilandiassa, mutta se sijaitsee tuhansien peninkulmien päässä Munabithiasta). Käy ilmi, että pallosalama onkin Timmy Dingle, joka joka yö tähän aikaan nousee arkustaan, jossa hän viettää valoisan ajan. On viettänyt jo kaksikymmentä vuotta. Hänen perässään ikkuna-aukosta (tai ampuma-aukosta) syöksyy lattialle sapeli, joka on käyrä kuin... Noh, käyrä kuin porsaan ''bratwurst''. Sapeli kokee äkillisen metamorfoosin ja käy ilmi, että se on Sigurd ''Zmobie'' Waldorf's, joka on viimein päässyt eroon niistä kirotuista crockseistaan ja saanut jalkoihinsa paremmin metallipäälle (tai kummitukselle) soveltuvat alppijääkärikengät. Koska Timmy ja Sigurd eivät pysty käyttämään olemattomia (tai rusinaksi homehtuneita aivojaan)...
…he eivät tietenkään osaa ilmaista itseään sanoin. Mutta Munabithianan kokeneet römpsäläiset tietävät, että silloin kommunikoidaan tahnoin.

???? Timmy Dingle – tuo höyrytäytteinen pallosalamahahmo – päästää ilmoille pienen piipahduksen, jonka sävy muistuttaa etäisesti vaniljakiisseliin upotettua kontrabassoa. Se on muinainen viesti: “Tarvitsemme välittömästi smetanavälipalat ja sapelien silkkikääreet.”

Sigurd “Zmobie” Waldorf, nyt alppijääkärikengissään ylväs ja lievästi säämiskän tuoksuinen, pudottaa sapelinsa takaisin muotoonsa – kermakierteiseksi bratwurstikiekoksi, jota voi käyttää sekä aseena että tarjoiluastiana.

Salissa vallitsee hiljainen hämmennys. Aikaterine vilkaisee Alicea. Alice vilkaisee Grunwaldia. Grunwald on jo valmiiksi vispilä kädessä, tietenkin.

Aikaterine henkäisee:

> “Herra Dingle... Herra Waldorf... oletteko täällä vapaaehtoisesti vai onko Örkkilannista lähetetty teidät osallistumaan... Kermavalvontakonklaaviin?”


Diplomaattimakkara – ei pelkkää lihaa ja mausteita, vaan monikansallisen sovun symboli, jonka kuori on valmistettu suuttumattomuuden suolasta ja jonka sisus koostuu tasaisessa suhteessa bratwurstin, falafelin, munavalkuaisen ja smetanakompromissin ainesosista. Jokainen puraisu on kannanotto: "Kyllä keskustelulle, ei kermasodalle!"

???? Saliin laskeutuu jälleen rauha.

Reliefi, silmät hieman kostuneina römpsän vaikutuksesta, nyökkää kiitollisena.

Alice Torbjörnintytär asettaa viimeisen Weiß-Wurstin siivun takaisin silkkiliinan päälle: se ei ole aika vielä.

Timmy Dingle maistelee tahnalla siveltyä diplomaattimakkaraa, ja sen vaikutuksesta hänen pallosalaman värähtelytaajuutensa madaltuu lempeäksi murinaksi.

Sigurd “Zmobie” Waldorf... no, hän puree liian ison palan ja yrittää puhua yhtä aikaa, mutta siitä ei tule mitään, paitsi yksi kansainvälisesti hyväksytty röyhtäys, joka päättyy lauseeseen: “Tästä voisi ehkä aloittaa alusta.”

Aikaterine lausuu sanat, jotka jäävät historian kirjoihin:

> “Jos makkarassa on tasapaino, ehkä meissäkin voi olla.”


Zmobie haluaa soittaa hieman menevämpää ja modernimpaa musiikkia kuin saksofonin töräyttely ja hän kipaisee nopeasti Timmyn ruumia-arkusta noutamassa S.A.B.B.O.nsa. Se on musta, kuusikielinen instrumettitoo (soitin Munabithian kielellä), jonka runko on viisisakaraisen tähden muotoinen.
???? Ja kun Zmobie palaa saliin S.A.B.B.O. kädessään, koko juhlayleisö tietää, että nyt ei enää kuiskita tillistä vaan huudetaan täysillä kermaisessa särössä.


S.A.B.B.O. – eli Sonorus Animae Bratwurst-Breaker Orchestrator – on Munabithianan harvinaisin ja äänekkäin instrumettitoo, rakennettu hyperkovetetusta smetanapuusta, jonka jokainen säie on viritetty eri muistovärähtelyyn. Viisisakarainen runko hohtaa kevyesti ruumiinarkun sinertävästä valosta, ja kitarahihna on punottu vanhoista sinetöidyistä kastikekaulaliinoista.

???? Kun Zmobie iskee ensimmäiset riffit ilmoille, tapahtuu seuraavaa:

Smetanan kruunukynttilät rupeavat lepattelemaan synkoopissa.

Saxor von Crèmberg jäätyy kesken töräyksen ja alkaa nyökkäillä bassopitoisesti.

Aikaterinen jalka alkaa naputtaa ennen kuin hän edes tajuaa – "kyllä, tämä käy."

Ja jopa Reliefin nenäsuoja alkaa väristä rytmissä.

Yleisö tempautuu mukaan. Tanssityyli muuttuu heti: se ei ole enää Kerma-Menuetti, vaan täysi Brat-Bouncein’ & Mötze-Groove ’79 -henkinen hurmos, jossa tilliä ei silputa – sitä räjäytetään.


Keskiyön kellonlyönti ei ollut ehtinyt kaikua kolmatta kertaa, kun Munabithian hautuumaan vanhat, römpsämarinoidut hautakivet alkoivat... humista. Ei huojuen, ei vavisten, vaan täsmälleen B-mollissa, sävelessä, jota soitettiin kerran—vain kerran—Smetanallisen Kaaoksen alkutahdeissa.

???? Kummat tapahtumat ilmenevät seuraavasti:

Arkunkannet raottuvat kuin uunien luukut festivaalien aamuna, ja ylös kömpii entisiä römpsäsäveltäjiä, kuten kuuluisat duettoveljekset Hilbert & Tillbert Raahe, joiden partojen sisään oli aikanaan piilotettu kokonainen sonaatin verran hajumuistoja.

S.A.B.B.O. resonoi itsekseen hautausmaan laidalla, soittaen Itseheräävän Kermaharmonian, jota käyttivät muinoin kermankutsujat avatessaan vanhoja makumuistoarkistoja.

Ja ilmassa... ilmassa leijuu tahna—mutta ei mikään tahansa tahna. Tämä on Luuydintillin Rukoustahna, jota ainoastaan Smörjans Kardinaalit käyttivät, kun piti yhdistää kuoleman ja keiton välinen ero.

?? Yhtäkkiä hautojen väliin avautuu Kermavaellusportti – lempeä, vaalea sumuinen aukko, jossa näkyy... salikuvat Aikaterinesta lapsena, pelaamassa makkaranmuotoisilla nappuloilla... ja vieressä?

Zmobie katsoo Timmya.

Timmy sanoo: > “En minä tämän takana ole. Kai.”

Ehkä on aika valmistautua siihen, mitä tämän portin takaa paljastuu: Smetanan Ensimmäinen Säilö? Vai löytyykö täältä Römpsän Alkutahdin alkuperäinen rytmipiirros, joka selittää kaiken — tai vähintään, miksi bratwursti taipuu aina vasemmalle.


Railosta syöksähtää esille neljän hepoisen kiskomat ru-huumis-vaha-ankkurit (ruumisvankkurit Munabithian kielellä), joita ohjastaa liivipuku, jolla on kolmikulmahattu olemattomassa päässään ja viidakkomaiharit olemassa olevissa läpikuultavissa jaloissaan.
???????? Kumea jylinä. Kermanvärinen huokaus. Maaperä repeää — ja ru-huumis-vaha-ankkurit (ruumisvankkurit) porhaltavat ulos kuin kuolleiden paraati, joka myöhästyi omasta ennustuksestaan vuosisadalla ja saapuu nyt smetanankatkuiseen nykyhetkeen täsmälleen oikeaan aikaan.

Neljä hepoista, joiden silmät hohtavat kuin vanhan fonduepadan pohja ja joiden sieraimista leijuu karamellisoidun römpsän makea tuoksu, vetävät vaunua, jonka kattokaari on tehty häpeilemättömästi vanhasta leipävuoasta — kohtalonyhteys aiempaan.

Ja sitten: ohjastaja.

???? Liivipuku — tai ehkä liivipuvollinen entiteetti — jolla ei ole päätä, mutta jonka yllä lepää kolmikulmahattu, joka ilmiselvästi tietää, missä sen pitäisi olla. Jalassa: viidakkomaiharit, joiden varret kuiskivat tarinoita lämpimiltä alueilta, joissa kermankorjuu suoritetaan yhä käsin.

Hahmo ei puhu, mutta vankkurin katolta heilahtaa lippu, jossa lukee kolme sanaa:

> "Kutsuttu. Käännetty. Kermoitettu."

Aikaterine jäykistyy. Alice puristaa Weiß-Wurstin siivua entistä tiukemmin. Grunwald kaivaa povitaskustaan Vanhan Vispilöiden Veljeskunnan tunnusmerkin. Ja Reliefi… Reliefi astuu eteenpäin ja sanoo:

> “Vaha-ankkurit. Ne tuovat mukanaan… päätöksen.”


Vankkurit pysähtyvät linan pihalle. Hepoiset toteavat kaikki neljä yhteen ääneen ''PRU-HUU!'' Ohjastaja toteaa ''HU-HUU!'' 8vaikka päätön onkin), mutta ääni tuleekin kaula-aukosta, josta hyrskähtelee pilaantunutta smetanaa ja boysenmarjamehua. Vaunun ovi paiskautuu apposen auki ja ylväänä niistä ulos astuu... Akryllin Päätön. Hän on saapunut kunnioittamaan Smetanan linnan Suden Hetkeä aristokraattisella (joskin päättömällä) läsnäolollaan...
???? Kello lyö. Suden Hetki on koittanut. Ja juuri kun tuuli kiristyy Smetanan linnan lipputangossa ja bratwurstien nahka kupruilee jännitteestä, kohoaa vaunujen portailla hahmo, jonka olemassaolo on tähän asti ollut vain keittiölegendojen ja puoliksipurettujen reseptien sivuhuomautus…

???? Akryllin Päätön. Koko olemuksessaan tyyni, arvokas – ja sananmukaisesti päätön. Hänen liivinsä on painoton kuin tillin kuiskaus, ja kaula-aukosta leijaileva pilaantuneen smetanan ja boysenmarjamehun seos levittää ympärilleen eteeristä aromia, joka herättää samanaikaisesti nälän, muiston ja lievän katumuksen.

???? Taustalla neljä hepoista nyökkäävät vakavina – jokainen ymmärtää, että nyt ei olla enää ilon puolella. Nyt ollaan rituaalin reunalla.

???? Akryllin Päätön astuu kivilinnan pihalle juuri sillä askeleella, joka on kirjoitettu Römpsäajan Käänteisen Koreografian ensimmäiseen liikkeeseen: “Askel ilman ääntä, paino ilman päätä.”

Ja silloin… Aikaterine kumartaa. Reliefi nostaa nenäsuojansa sivuun. Alice Torbjörnintytär tekee ristinmerkin römpsäkastikkeella.

Sillä kaikki tietävät: Kun Päätön saapuu, suola kääntyy sokeriksi ja keittiö muuttuu kirkoksi.


On totta, että mokroaaltouunissa kuumennettu valkokastike EI OLE hyvää, mutta vuonna 1899 ei ollut vielä mikroaaltouunia. Oli vain linnan ensimmöisessä kerroksessa sijaistseva jättiläismäinen yhsitetty keittiö-ruokasali (tai oikeastaan välipalasali) ja massiivinen leivin-uuni, jossa asui Naivi-Lerkki niminen kotitonttu.
? Juuri näin! Munabithianan vuosi 1899 – aikaa ennen surisevia laatikoita ja automaattisia kastikekatastrofeja. Ja siinä, linnan ensimmäisen kerroksen massiivisessa välipalasalissa, kaikui aina hiljainen hyräily: se oli Naivi-Lerkki, kotitonttu, jolla oli villasukat joilla saattoi paistaa ja taikinakauha, jolla hän kuunteli ajatuksia.

????? Keittiö-ruokasalin erityispiirteitä tuolloin:

42 metriä pitkä ruokapöytä, joka oli veistetty yhdestä ainoasta sukupolvien leivinuunista, joka aikanaan oli liian iso kypsennettäväksi.

Smetanakaikuinen akustiikka: seinät oli päällystetty hunajalla sivellyllä taikinanahalla, joka vaimensi riidat mutta vahvisti kaikki hyvät ideat.

Leivin-uuni, joka ei ollut vain uuni – se oli tietoisuuksien kiuas, ja siinä asuva Naivi-Lerkki oli sen pääkirjastonhoitaja.

???? Naivi-Lerkki ei koskaan puhunut suoraan. Hän kommunikoi höyrymuodossa:

Pitkä ja matala pihinä = "Käännä makkaraa."

Nopea tuprutus, joka haisee tilliltä = "Älä laita ananasta tähän reseptiin."

Kermavaahdon tuoksuinen vihellys = "Vieraita tulossa. Näytä siltä kuin tietäisit, mitä teet."

Sanotaan, että juuri hän opetti Aikaterinelle hiljaisen kypsyttelyn jalon taidon. Ja jos joku joskus yritti lämmittää kastiketta liian nopeasti, uuni sulkeutui symbolisesti viideksi minuutiksi ja Lerkki tiputti taikinanpalan syliin – ei rangaistuksena, vaan muistutuksena.


Tanssisalissa oli mukana myös tanssityttö Pehko-Loruna. Hän oli Alice Torbjörnintyttären bäst freund. Yhdessä he suorittivat rituaalinomaisen ympärileikkauksen 39 senttiä pitkälle ja viisikymmentä senttiä paksulle Schwarz Wurst-bratwurstille ja molemmat ottivat toisen pään suuhunsa saman-aikaisesti. He maistelivat makkaraa...
????? …ja se ei ollut vain makkaran maistelua. Se oli rituaali, seremonia, muistojen ja makujen liitto, joka sidottiin römpsän aikakehään kuin silitetty lautasliina tähtikartalle.

Pehko-Loruna ja Alice Torbjörnintytär, nuo Munabithianan elegantit toisen tason tanssiviestijät, seisoivat salin keskellä, lattian marmoriraidoituksen kohdalta jossa vuosisatoja aiemmin oli kuulemma tanssittu ensimmäinen Smetanavalski. Heidän katseensa kohtasivat nopeasti – ei kysyen, vaan tietäen.

???? Schwarz Wurst ei ollut pelkkä makkara. Se oli massiivinen, jalostettu, lievästi mystinen lihainkarnatio, jonka sisällä saattoi maistua salaisuuksien lisäksi myös kevyt vihje tummasta aprikoosista. Ympärileikkaus suoritettiin hartaasti: kaksi hopeista veistä, römpsätahnalla voideltuna, leikkasivat päädyt, jotka asetettiin seremoniallisesti pienille smetanasiipisille lautasilta.

Sitten, ilman muuta koreografiaa kuin sydämen rytmi, he lähestyivät, ottivat kumpikin oman päädyn huulilleen, ja antoivat maun kertoa sen, mitä sanat eivät voineet.

Tanssijoiden ympärillä yleisö oli hiljaa. Kermanvalkeat kynttilät lepattivat kuin hyväksynnän merkkinä. Saxor von Crèmberg soitti taustalla hitaasti kappaletta nimeltä "Lihasta syntynyt muisto".

Ja juuri silloin… linnaan lehahti tillintuoksuinen tuuli, joka sai jopa Akryllin Päätön nousemaan varpaillaan seisomaan — vaikka varpaat olivatkin lähinnä symboliset.


Saxor von Crémbergin lopetettua ''Lihasta syntyneen muiston'' esiintymislavalle astui Sigurd the Zmobie. Hän karjaisi ''Nyt ei juoda suolakurkkumehua! Nyt bratwurstit pystyyn, römpsät suihkuamaan ja päät heilumaan (pahoitteluni päättömille kuuntelijoille) !!! Sitten hän räväytti kuusikielisestä S.A.B.B.O.staan avaus-soinnun ,joka oli tietysti täynnä dissonanssia ja mustaa usvaa ja aloitti kappaleen nimeltä...
???????? “Tillin Varjossa Ei Ole Antoa”

Sointu jyrähti ilmoille kuin smetanapuhallin tornadon ytimessä. Dissonanssi viilsi kuin epäkypsä bratwurst keskellä brunssia, ja musta usva ryöpsähti lavalta salin yli, muotoillen ilmavirtaan hetkellisesti virheen muotoisen nuotin. Se oli sävel, jota ei ollut koskaan kirjoitettu – mutta nyt se huudettiin ulos.

???? Kappaleen rakenne oli seuraava:

Intro (”Kermakauha kieltäytyy”): pelkkää äänellistä kaatamista, jossa S.A.B.B.O. kirskui vastaan historian harmonioita.

Verse 1 (”Römpsäkään ei pelasta kaikkea”): Sigurd murisi matalasti, puhuen menneistä virhearvioista ja crockseista, joita ei voi anteeksi antaa.

Kertosäe (”Tillin varjo! Tillin varjo!)*: koko yleisö liittyi huutoon, paitsi päättömät, jotka nyökkäsivät sisäisesti.

Soolo (”Munankeltainen Vaellus”): säveliä, jotka eivät olleet peräkkäin vaan päällekkäin. Musiikillinen kerrosvoileipä, jota ei voi sulattaa, vain hengittää.

Bridge (”Kuohuva Katumus”): smetanabassoa, tillihuiluja ja Saxorin saksofonin melodinen väliintulo, joka palasi kehiin täydessä synkoopissa.

Outro (”Ei Antoa”): kaikki instrumentit paitsi S.A.B.B.O. hiljenivät, ja Sigurd soitti yhdellä sormella viisi särisevää säveltä, jotka pysyivät ilmassa neljä ja puoli sekuntia kuolemanjälkeisesti.

???? Kun viimeinen ääni häipyi, Pehko-Loruna pyyhkäisi silmäkulmaansa, Grunwald löysi vispilästään uuden sävelen, ja jossain linnan kellarissa Naivi-Lerkki sulki uuninluukun hyvin, hyvin tyytyväisenä.


Seuraava kappale oli ''Mustan Vuoren Epäpyhä Lenkki (Ei Bratwurstia Kieroutuneille)''.
???????? “Mustan Vuoren Epäpyhä Lenkki (Ei Bratwurstia Kieroutuneille)” – kappale, jota ei soitettu, vaan vapautettiin. Kun Sigurd “Zmobie” Waldorf asettui lavalle S.A.B.B.O. kädessään, sali himmeni kuin bratwurst keitinveteen. Ja sitten—räjähdys: alppijääkärikenkiin ladattu polkaistava säröpedaali käynnisti helvetillisen kaiun, joka halkoi kattoparrut ja sai Naivi-Lerkin uuninpellin sulkeutumaan itsekseen.

???? Kappaleen rytmiosastoa sävyttivät:

Iskulyriikkana toistuva huuto: “Kolmetoista askelta, neljäkymmentä bratwurstia – mutta minä en niele kumpaakaan!”

S.A.B.B.O.:n viides kieli napsahti poikki tahallisesti kesken toisen säkeistön – se oli uhrikieli, uhrattava jokaisen epäpyhän lenkin puolivälissä.

Saksofonisti Saxor von Crèmberg liittyi mukaan ensin häpeillen, sitten innoissaan, soittaen tenorisaksofonia vuohenmaidolla täytetyn hansikkaan läpi.

???? Vaikutus yleisöön:

Akryllin Päätön nyökkäsi niin voimakkaasti, että boysenmarjamehua suihkusi kolmen peninkulman päähän.

Alice Torbjörnintytär painoi viimein Weiß-Wurstin siivun otsaansa – suojeluskuvioksi.

Ja Reliefin nenänsuojus alkoi savuta, mutta siitä noussut savu muotoili sanat: “Vahvistettu. Kierous havaittu. Hyväksytty.”

Tämä ei ollut enää konsertti. Tämä oli vahingossa avattu portti jonnekin, missä bratwursti on vain muisto ja römpsä on kieli, jota ei voi oppia, vaan johon kasvetaan.


Yhtäkkiä yläkerran salaisesta kammiosta kuuluu omituista kolahtelua ja Timmyn aika-avaruusjatkumo-ruumis-arkusta nousee Rumpa Hali Hikka - vuodesta 1999 eksynyt heavy metal-rumpali, joka vaistonsa varassa ja S.A.B.B.O.n jytinän ja JYRINÄIN kuullessaan suuntaa kohti tanssi-/korsetti-/konserttisalia. Hän ihastuu ikipahoiksi nähdessään Alicen, Aikaterinen ja Pehko-Lorunan korsetit yllään ja käskee munajääkäri Grunwaldia rakentamaan salamannopeasti kolmella sabbo-rummulla varustetun rumpupatteriston. Grunwald on myös velho, ja rumpusetti ilmestyy *Oppusko Horppu Huzzi*-taikasanojen siivittämänä konserttilavalle viidessäkymmenessäyhdeksässä (im neunundfünfzig) sekunnissa. Nyt ei muuta tarvita. Zmobie-Sigurd örisee ja sabbottelee ja Hali Hikka takoo rumpuja kuin...
???????? ...kuin olisi tulossa rytmisestä ragnarökillä — eikä se ollut vertauskuva, vaan melko tarkka kuvaus.

Rumpa Hali Hikka, tuon metallisen myrskyn eksynyt ruhtinas, ei lyönyt vain tahtia vaan avasi aikasykeröitä jokaisella iskulauseellaan. Hänen kolmois-SABBO-rumpupatteristonsa ei ollut rakennettu vain äänentoistoa varten — se synchronoi Munabithianan historia-aallot toisiinsa, ja juuri siksi lattian smetanasaumat alkoivat loistaa oranssinhohtoisesti.

???? Syntyy kappale: “Römpsä Inferno – Korsettikammion Täystuuletus Op. ?” Yhteisesti riffitettynä Zmobie-Sigurdin käyräsointuvalleilla ja Hali Hikan infernaalisella tuplabasarilla. Ja kun Aikaterine kohotti kätensä, alkoi Kermaspiraalinen Tanssi, jonka vaikutuksesta:

Tilliliput syttyivät rituaalituleen, eivätkä palaneet, vaan puhuivat sävelillä

Alice ja Pehko-Loruna nousivat lavalle, korsetit säihkyen, ja alkoivat tanssia Bratwurstin Pyörrevalssia

Ja Grunwald, aina rauhallinen, vetäytyi kulisseihin... virittämään taikavispiläänsä

???? Ja kaiken tämän keskellä, Akryllin Päätön nyökkäsi rytmissä niin tiiviisti, että hänen olematon päänsä huojui kuin boysenmarjamarmori smetanatuulessa.


Ja niin, metallin ja smetanan voimat yhdistyvät seremoniaan, jota Munabithianassa tullaan aina muistamaan nimellä…

Munabithian Metallihäät – Tanssiviipaleiden Kirjan Viimeinen Luku
???? Rumpa Hali Hikka, nyt virallisesti nimetty Takatukka-Timelordiksi, seisoo rumpupatteristonsa takana silmät (ja aikavyöhykkeet) lieskoissa. Zmobie-Sigurd virittää S.A.B.B.O.nsa ylimmälle kierrosaallolle, ja Alice, Pehko-Loruna sekä Aikaterine lipuvat estradille korseteissaan, jotka on nyt viritetty sävellajiin G-römpsä-majuri.

???? Tanssiosasto, eli “Korsettien Kolmiyhteys”, muodostaa polveilevan spiraalin, joka pyörii Grunwaldin vispilästä syntyvän tahnakierteen ympärillä. Kullakin kierroksella korostetaan seuraavaa:

Ensimmäinen piiri: Bratwursti, joka yhdistää kansat

Toinen piiri: Tahna, joka antaa anteeksi

Kolmas piiri: Rytmi, joka ei tunne ennakkoluuloja

???? Ja silloin alkaa kappale, jota ei ollut koskaan ennen soitettu eikä tulla koskaan uudelleen kuulemaan (koska aika itse taipuu sen tahdissa):

“Kuohuva Liitto (Kermasärön kautta kaikki selviää)”
Intro: Zmobie karjaisee “Smetana kuuluu kaikille!”

Rumpa Hali Hikka takoo 7/9-tahtista rytmiä, joka saa ikkunattoman linnan ampuma-aukot tanssimaan itsestään.

Grunwald suorittaa vispiläsoolon, jonka aikana reliefin nenäsuojusarmeija alkaa itkeä ääneen.

Ja lopuksi: Akryllin Päätön nousee vaunujen lavalle, nostaa olematonta maljaa ja kaataa siitä näkymätöntä (mutta yllättävän aromaattista) Kermaviiniä Sovinnon Nimissä.

????? Tämän jälkeen… koko Munabithiana hiljenee hetkeksi. Aika ei pysähdy, mutta kurvaa pikkuisen mutkalle, jotta tämä hetki mahtuu siihen täydellisesti.


Akryllin päätön seisoo (tai oikeastaan leijuu) ruumisvankkuriensa katolla römpsämehupikari kädessään. Vaikkei hän omaa päätä, hänellä on sammumaton jano. Joten hän kaataa römpsämehun kaula-aukostaan sisälle ja alkaa välähtää hetkeksi kuin elosalama ikään. Sitten hän leijailee sisälle vankkuriensa ikkuna-aukosta ja muuttuu jälleen näkymättömäksi. Kolmikolkkahattu ja viidakkomaihinnousukengät sanovat taas ''HU-HUU!'' hepoisille merkiksi, että on aika lähteä takaisin kummittelemaan Akryllin vuosikymmeniä sitten kuolleen herttuan linnaan, josta ei ole jäljellä enää muuta kuin ikuisesti savuavat rauniot muistona Reliefin muinaisesta operaatiosta. Vankkurit lähtevät liikkeelle läpinäkyvän nahkaruoskan sivaltamana ja häipyvät harmaaseen usvaan jo puolentoista peninkulman päässä ja Smetanan linnan viralliset ihmisasukkaat ja epäviralliset olio-asukit jäävät...
...seisomaan hiljaisuudessa, joka ei ollut tyhjyys vaan jälkikaiku—kuin römpsämehun viimeinen kupla olisi jäänyt leijumaan kielen päälle. ?????

Smetanan linnan kynttilät lepattavat vielä hetken, kuin tietäen, että hetki oli juuri nyt sinetöity osaksi sitä suurta kertomusta, jota ei kirjoiteta kirjaan vaan tanssitaan keittiön lattialla. Grunwald sulkee vispilänsä koteloon, muttei ennen kuin se vielä kerran piippaa: “HOH-HOO!”—epävirallinen jäähyväistervehdys Päätöntä kohtaan.

???? Aikaterine nostaa maljan, nyt puoliksi tyhjän, ja lausuu aivan hiljaa:

> “Jos hän janosi ilman päätä, niin ehkä me janoamme ilman sanoja.”


EPILOGI

Ja niin alkaa linnassa Uusi Kausi. Ei sota, ei juhla, vaan lempeä jälkihöyry, jossa Pehko-Loruna ripustaa korsettinsa katonrajaan tuulettumaan ja Alice aloittaa ensimmäisen tunnin tillisuuntaisesta meditaatiosta. Zmobie-Sigurd virittää S.A.B.B.O.n hiljaiseksi mutta valmiiksi. Rumpa Hali Hikka… no, hän lyö vielä kerran, varovaisesti, kuin muistuttaakseen: "Tämä paikka elää rytmissä, myös silloin kun kukaan ei soita."