Prologi

Tämä on kertomus Munabithian karmivan kiehtovasta valtakunnasta, jossa kärpäset lentävät väärään suuntaan, römpsämehupuut kasvavat ylösalaisin ja kellarissa (ja ullakollakin) asuu olentoja, joita siellä ei kuuluisi olla...

''Smetanan linnassa on kummitus'' (Ensimmäinen näytös)


Torbjörn Mössö-Örkki, arkkikonna ja Munabithian kapinallinen, oli vetänyt aamun viileydessä käteensä suojahanskat. Ne oli taottu vanhoista, 1500-luvun nihtikäsineistä – kumia ei tunnettu, tai ainakaan Torbjörn ei ollut moisesta kuullut. Hän oli matkalla hakemaan aamiaistarvikkeita linnan takapihalla kasvavasta mahtavasta jättiputkikasvustosta. Sapeli viuhuen hän niitti korillisen karpaasin ranteen paksuisia, meheviä, myrkyllisen tihkuvia varsia, jotka muistuttivat basso-panhuilun pillejä. Aikomuksena oli suunnata niiden kanssa keittiöön.

Keittiössä keittiömestari Grunwald jähmettyi nähdessään korin sisällön. "Heracleum mantegazzianum...? Mössö-Örkki... oletko taas unohtanut, että nämä eivät ole ihan tavanomaisia yrttejä?" Torbjörn hymyili ja laski korin pöydälle. "Olin ajatellut jättiputkikeittoa. Vähän viherpippuria, ehkä varjopähkinän mehua. Mitä sanot?" Grunwald mutisi jotain, joka kuulosti samaan aikaan sekä pelolta että kiinnostukselta, ja kaivoi esiin kellertävän reseptikirjan, jonka kannessa luki: “Erittäin epävirallinen Munabithian ruokaperintö (ei lasten käsiin!)”.

Keiton valmistus ei jäänyt linnan huomiotta. Tulisija räsähti oudosti ja jättiputken henkäys tuntui herättävän jotain, joka oli levännyt hiljaa kellarikerroksessa.

Kirjastossa smetanaherttua Olof af Lothar nautti samaan aikaan aamurutiiniaan: römpsämehua haarikasta. Pöydällä hänen edessään lepäsi ”Tutkimus Munabithian unohdetuista marjoista”, jonka marginaaleihin oli piirretty salaisia sävelkulkuja. Jokaisen siemauksen mukana herttuan viikset värähtivät, aivan kuin musiikki olisi puhjennut hänen sieraimistaan.

Omassa salaisessa kammiossaan paronitar Aikaterine Ponteva oli juuri syömässä valtavaa bratwurstiaan. Makkara oli 39 senttiä pitkä ja 13 senttiä ympärysmitaltaan. Hän avasi suunsa haukatakseen suuren suupalan juuri, kun seinän takaa kuului jyrähdys ja gobeliinipeitteinen seinä värähti. Aikaterine kätki bratwurstinsa ja kurottautui kangasta kohti. Se irtosi paljastaen väräjävän, saumattoman pinnan. Hän avasi piilokaapin, otti suuren bratwurstista taotun avaimen ja katosi seinän läpi.

Seinän takana oli giganttinen budoaari, jonka toisessa päässä oli ovi salaiselle holville. Siellä hän avasi suuren arkun kannen. Timmy Dingle, hovin entinen soitinvirittäjä, makasi arkun sisällä – kuollut... toistaiseksi. Mutta keskiyöllä asia muuttuisi.

Toisen oven takana heräsi Rikhard Munsterhjelm, hovimestari, paronittaren oikea käsi. Hän heräsi tarkalleen 06:29 Uhr, kuten aina. Hän merkitsi muistikirjaansa päivän kulun ja valmistautui kohtaamaan aikajanan mahdolliset poikkeamat. Hän oli tarkka, mutta tunsi – tänään jokin oli vinossa.

Linnassa oli kuusikymmentäyhdeksän kerrosta ja virallisesti siellä asuivat vain Aikaterine Ponteva, Olof af Lothar ja hovimestari Munsterhjelm. Todellisuus oli kuitenkin jotain aivan muuta: Torbjörn Mössö-Örkki piileskeli linnassa tietämättömän hoviväen keskellä, ja Timmy Dingle – jonka uskottiin kadonneen kaivoskuiluun – ei ollut kadonnut, vaan siirtynyt aikavääristymään konserttiin Norjassa vuonna 1993. Siellä hän menehtyi sydänkohtaukseen keskellä Ghølthúrk’s Maw -nimisen black metal -yhtyeen konserttia, jossa lavalla soitettiin kappaleita taaksepäin ja lavan yläpuolella roikkuivat jäätyneet enkelinkyyneleet.


Timmyn sydän jäi jumiin äänivallin väliin. Mutta Neon Demons -portti ei jättänyt häntä rauhaan. Hän jäi kaikumaan kahden ajan väliin.

Bratwurst-avain oli nyt kääntänyt kohtalon lukkoja. Timmy saattoi herätä – mutta hänen mukanaan saattoi tulla myös Sigurd Schwarzwald, yhdestä ajasta toiseen ajelehtinut, crocseihin pukeutunut ja mehuun hukkuneen historian kummitus, joka seurasi Timmyn perässä Munabithiaan...

Olof oli herännyt oudon unensa jälkeen ja päätti kalastaa. Hän viritti järveen pajunoksasta tehdyn ongen. Pian vesi alkoi kuplia. Sieltä nousi ensin savua, sitten pää, kalpea kuin unohdus. Olof kiljahti ja viskasi ongen järveen — oli vähällä hypätä itse perässä. Römpsämehuholismi nosti jälleen päätään. Hän kaivoi Panzerwagen-pullonsa, joi puolet kerralla, ja vasta sitten muisti, ettei ollut tuonut mukanaan römpsämehua lainkaan. Ahdistus nousi, vieroitus puristi ohimoita. Ja vatsassa velloi edellisen aamun jättiputkikeitto — ravinteikas, mutta ei riittävä.

Rantaan kömpiessään Olof kohtasi hahmon: Alice Torbjörnintytär, nunnanpuvussa ja bratwurstin lämmössä hehkuvana. Kumpikaan ei ollut ennen tavannut toista. Olof luuli näkevänsä näkyjä, kuten oli ennenkin nähnyt. Mutta nyt näky puhui, ja pian molemmat makasivat sammalessa, meriputkien keskellä. Nälkä valtasi Olofin. Hän katkaisi muutaman meriputken miekallaan ja nielaisi ne, vaikka tiesi ne lievästi myrkyllisiksi. Samassa metsä kahisi. He näkivät jalat — crocksit. Alice kumartui, kysyi, oliko kaikki hyvin, ja kaatui itsekin.

Hetken aikaa he makasivat — meriputkiviidakossa. Ja jossain syvemmällä metsässä, crocksit narisivat.

Timmy Dingle söi korvasienen. Raakana. Ei maistanut mitään. Hänellä ei ollut makuaistia. Hänellä ei ollut käytännössä aivojakaan. Kuolleet eivät ajattele. Tässä metsässä kuolleet kävelevät. Sigurd Schwarzwald käveli hänen vierellään, täysin ilman kommunikaatiota. He eivät olleet ystäviä. Kummituksilla ei ollut ystäviä. Ainoastaan aivoilla varustettu inehmo pystyy ystävyyteen.

Jossain syvemmällä, linnan käytävillä, vaelteli myös vanha römpsämehupuristin. Se oli menettänyt tarkoituksensa, ja alkoi vaeltaa omin päin — etsien appelsiineja, joita ei ollut olemassa. Tässä maassa ei kukaan ollut koskaan edes nähnyt appelsiinia, mutta silti kone vaelsi — koska jotain oli syötettävä.

Sillä aikaa linnassa…

Aikaterine Ponteva istui keittiössä juomassa iltasuolakurkkumehuaan tulevaisuudesta tuodusta mukista, jonka kyljessä luki: "maailman paras römpsä". Häntä vastapäätä istui Sigurd Schwarzwald — kalmankalpea, hiljainen, tukka silmillä, ja ympärillään pieniä lentäviä hyönteisiä. Paronitar Aikaterine oli kaivannutkin nuorempaa miesseuraa. Olof kiinnostui nykyään enemmän sammumisesta kuin juopottelusta. Aikaterine kallisti päätään ja tarkasteli nuorukaista, joka tuoksui homeelle ja mehulle. Pojassa oli jotain — vaikka hän ei puhunut, hänestä irtosi kärpäsiä.

Ja juuri silloin Olof ja Alice astuivat sisään. Olof oli märkä ja vapiseva, Alice bratwurstin kiihdyttämä ja nälkäinen. Paronitar osoitti Alicea ja kysyi: "Kukas tuo on?" Olof osoitti Sigurdia ja kysyi: "Kukas tuo on?"

Tilanne uhkasi kehkeytyä kiusalliseksi, mutta Olof löi kämmenensä pöytään: "Meillähän on tässä sellainen vapaamielinen symposiumi meneillään, notta eiköhän käydä jokainen sulassa sovussa pöydän ääreen nauttimaan illallista!" Hän huusi mehupuristimelle: "Käypäs hakemassa Riku tänne, me kaipaisimme hieman iltamuonitusta!"

Mehupuristin vastasi heti: “Jawohl, mein Kommendant!” ja pyörähti ovesta alas kellariin niin että metalliosat kilisivät.

Keittiöön laskeutui hiljaisuus.

Ja juuri silloin... ikkunan takana loistivat kaksi silmää.


Ikkunan takana hohkaa kaksi silmää.

Torbjörn Mössö-Örkki, vieläpä yön verhoissa piiloutuneena, kiroaa hiljaa:

"Verdammnt Donnerwetter! Se pahuksen Olof ei kuollutkaan jättiputkikeittoon! Ja nyt se piru on vielä kaiken lisäksi löytänyt jostain minun armaan Alice-tyttäreni – ja pahasti näyttää siltä, että on tainnut antaa likalle muutakin kuin bratwurstia!"

Hän narskuttelee hampaitaan. Musta savu kohoaa hänen korvistaan ja hiillostaa viereisen pelargonian. Hän vetäytyy varjoihin. Vielä ei ole hänen hetkensä. Mutta kohta on.

Sillä aikaa kellarissa röhähtää rautapata.

Rikhard "Riku" Munsterhjelm, hovimestari ja Munabithian nimetty munajääkäri, valmistaa illallista. Hän kaataa rautapataan ämpärillisen pekoniin käärittyjä bratwursteja ja sekoittaa suuren kulhollisen smetanalla höystettyä perunasalaattia. Hänen liikkeensä ovat kuin balettia: tarkkoja, hallittuja, mutta silti oudon uhkaavia. Munabithian keittiössä ruoka ei synny – se herätetään.

Yläkerrassa keittiössä kaikki on valmista.

Aikaterine istuu paraatipaikalla, sylissään samettinen liina, jossa lukee “Teepä siitä tarina.” Olof pyyhkii otsaansa ja ojentaa Alicelle mehulasin. Alice-Lucia ottaa lusikan, mutta pitää sitä väärin päin – bratwurstvieroitusoireet ovat ilmeiset. Sigurd istuu paikoillaan. Hän ei syö. Hän ei puhu. Mutta hänen ympärillään leijuu pieni, symmetrinen hyönteisparvi, joka näyttää rytmittävän hengityksen tahtia.

Juuri ennen kuin Riku saapuu ovesta, kuuluu ilmassa hentoinen, sanoja muistuttava ääni. On epäselvää, tuleeko se Sigurdin kurkusta vai jostain muualta:

"…vltava…"

Ei kukaan sano mitään.

Silloin ovi aukeaa ja Riku kantaa ruuan esiin kuin olisi palaamassa sodasta — tai aloittamassa uutta. Hän asettaa tarjottimen pöydälle. Tuoksu on kohtuuton. Smetanan voima täyttää koko huoneen ja saa kaikkien silmät vuotamaan – paitsi Sigurdin. Hänen oikeasta korvastaan valuu vettä. Toinen korva ei ole enää tässä ulottuvuudessa.

Torbjörn ikkunan takana kiristää nyrkkejään. Hän ottaa taskustaan jotain, joka näyttää sekä torvelta että katumukselta. Hän vetää syvään henkeä, ja mutisee:

"Ässä on vielä torvessa. Ja torvi soi pian."


Keittiössä laskeutuu hetken ajan syvä, smetanantuoksuinen hiljaisuus. Riku on asettanut tarjottimen pöydälle kuin kyseessä olisi pyhä toimitus. Bratwurstit ritisevät. Perunasalaatti hehkuu. Mutta kaikkien silmissä on pieni varjo — pelon tai ehkä intuition varjo. Jotain on tulossa.

Sigurd ei edelleenkään puhu. Alice-Lucia tuijottaa häntä hetken, kallistaa sitten päätään ja sanoo hiljaa:

“Sinä... et ole ensimmäistä kertaa täällä, vai mitä?”

Sigurd ei vastaa, mutta nostaa lusikkansa. Siinä hetkessä kaikki huoneessa havahtuvat siihen, että Sigurd ei ole koskaan aiemmin tehnyt elettäkään. Nyt hän tekee. Lusikka värähtää ilmassa, mutta ei kosketa ruokaa. Se jää kuin leijumaan.

Aikaterine vetää samalla samettisen liinan syliinsä ja avaa sen hitaasti. Sen sisällä ei ole enää tekstiä. Sen sisällä on vain sulkakynä ja lasinen ampulli, täynnä jotain vihreää, sameaa nestettä, joka kuplii vaimeasti.

“Niin käy, kun kirjoittaa kohtalon yli...” hän mutisee.

Sitten kuuluu jyrähdys.

Ei ukkonen. Ei ovi. Vaan ikkuna.

Se räjähtää sisäänpäin, ja savun keskeltä astuu sisään TORBJÖRN MÖSSÖ-ÖRKKI. Savu leijailee hänen ympärillään kuin palava alitajunta. Hänen viittansa on nokeentunut ja hänen käsissään on torvi – joka näyttää jollain tapaa elävältä.

“No nyt syödään totta vieköön oikein kunnolla!” hän karjaisee.

Ja kaikki nousevat seisomaan – paitsi Sigurd, joka seisoo jo aikojen takaa.


Torbjörn seisoo pöydän päässä. Hänen viittansa valuu savua, hänen kenkänsä ovat vielä kosteina yön pisarasta. Hän nostaa torvensa ja puhaltaa siihen.

Mutta ääntä ei tule.

Ei ainakaan kuuluvasti.

Sillä torvi soi – sisäänpäin.

Jokainen huoneessa tuntee, miten jokin heidän rinnassaan värähtää. Riku tarttuu reunaansa ja tuijottaa perunasalaattia. Olof sulkee silmänsä ja kuiskaa: “Tuo sävel... se on... sama, jota kuulin järven yltä unessa...”

Sigurd jäätyy paikoilleen. Hänen ympärillään lentävät hyönteiset putoavat yksitellen pöydälle, kuin laskeutuvat muistot.

Alice-Lucia pitää bratwurstista kiinni molemmin käsin. Mutta bratwurst on... lämmin. Liikkuva. Hän päästää siitä irti. Se lipuu lautaselta lattialle, ja alkaa kierähtää kohti ovea.

Aikaterine nousee hitaasti seisomaan, katsoo Torbjörniä ja sanoo matalalla äänellä:

“Etkö voisi joskus vain... kirjoittaa kirjeen?”

Torbjörn virnistää. Hänen hampaansa heijastavat keittiön kynttilänvaloa kuin kiveen hakatut aikomukset.

“Olen yrittänyt. Mutta aina ne vastaavat bratwurstilla.”

Silloin Riku astuu esiin. Hän nostaa suurta salaattikulhoa hartioidensa yläpuolelle. Ja sanoo:

“Jos tämä on illallinen, olkoon se rituaali. Jos tämä on taistelu, olkoon se juhla. Mutta jos tämä on vieläkin jotain muuta... niin minä sanon: ei enää crocksien öitä ilman römpsämehua.”

Kaikki hiljenevät.

Torbjörn laskee torven. Katsovat toisiaan kuin näyttämöllä, josta kukaan ei muista käsikirjoitusta.

Lattian rajassa bratwurst pysähtyy. Se tärisee.

Se räjähtää.


Bratwursti räjähti — mutta se ei hajonnut.

Se jakautui.

Huone täyttyi savusta, joka tuoksui vienosti sinapille ja menetykselle. Savun keskellä seisoi — ei enää pelkkä bratwurst, vaan sen kolme ilmentymää:

Pienin liikkui nopeasti lattialla, kuin luikerteleva tunnustus.

Keskikokoinen jäi keinumaan ilmassa kuin anteeksipyyntö, joka ei koskaan saapunut.

Suurin nousi ylös, kahdella bratwurstijalalla — ja puhui.

"Minä olen niin kutsuttu makkaran muisto," se sanoi matalalla, hiiltyneellä äänellä. "Ja tämä pöytä on profetioiden paikka."

Aikaterine kavahti taaksepäin. Alice nosti bratwurstiveitsensä. Olof oli jo menettänyt järkensä, tai ehkä löytänyt sen uudelleen — hän nyökkäsi hitaasti ja kuiskasi: “Näin tämän unessa. Siellä oli bratwurst, ja se puhui. Se sanoi: ‘Älä enää levitä sinappia ilman lupaa.’”

Riku Munsterhjelm ei liikahdakaan. Hänen katseensa on tyhjä — mutta syvä. Hän tietää jotain. Hän on tiennyt kauan.

Sigurd seisoo edelleen paikallaan. Hän nostaa nyt kätensä — hitaasti, mekaanisesti — ja osoittaa torvea, joka roikkuu yhä Torbjörnin käsivarressa. Ja sitten... hän puhuu.

“Smetana ei ollut ainesosa. Se oli varoitus.”

Kaikki vaikenevat.

Torbjörn katsoo torveaan — ja huomaa sen valuvan. Ei savua, vaan kermaa.

Torvi valuu smetanaa. Ei symbolisesti. Kirjaimellisesti.

Se tippuu lattialle hiljaisina pisaroina, jotka muodostavat muinaisia nuotteja — tai ehkä vain sattumanvaraisia läikkiä. Mutta Sigurd tuijottaa niitä kuin muistaisi jokaisen tahdin.

"Ei ollutkaan torvi," hän sanoo. "Se oli resonanssiruho."

Torbjörn horjahtaa taaksepäin. Hänen kasvoillaan häivähtää hämmennys — ensimmäistä kertaa koko Munabithian historiassa. Riku Munsterhjelm ottaa askeleen eteenpäin ja kurottaa varovasti torvea kohti, mutta torvi vetäytyy — ei torbjörnin mukana, vaan omasta tahdostaan.

Samassa keittiön vanha mehupuristin päästää äänen. Se ei ole tavallinen ääni, vaan jokin… muinainen muistutus.

KRARRRGH-FFFFFT-TINK

Kaikki kääntyvät katsomaan.

Puristimesta nousee ilmaan kupla. Se leijuu hiljaa, keinuen kuin sattuman paljastus. Kun se poksahtaa, jokainen huoneessa oleva kuulee sen sisällä lausutun sanan – ei korvillaan, vaan kitalaellaan:

"Gustav."

Riku horjahtaa taaksepäin.

"Tuo oli... isäni nimi," hän kuiskaa.

Mutta kukaan ei ehdi reagoida, sillä samaan aikaan…

Keskikokoinen bratwurst — se, joka jäi leijumaan ilmassa — avautuu. Se ei hajoa. Se avautuu, kuin säilötty sävel. Ja sisältä ilmestyy pieni metallinen levy.

Olof ottaa sen käteensä. Se palaa lievästi, kuin pettymys. Hän kääntää sitä, ja toisella puolella lukee sanoilla, jotka eivät ole tästä ajasta:

“Lopeta ennen viimeistä säettä.”

Keittiössä käy tuuli, vaikka ikkunat on suljettu.

Sigurd seisoo yhä paikoillaan, mutta hänen takanaan näkyy nyt… toinen varjo. Siinä on crocksit. Ja kruunu.


Keittiö vaikenee.

Torvi valuu yhä smetanaa. Sigurdin lause kaikuu ilmassa kuin jälkijäristys: “Smetana ei ollut ainesosa. Se oli varoitus.”

Aikaterine katsoo syvälle hänen silmiinsä — tai sinne, missä hänen silmänsä olivat joskus. Hänen olemuksessaan on nyt jotain sellaista, mitä ei voi selittää lämpötilalla tai verenpaineella. Se on tunne. Tai enteellinen yhteys. Bratwurstin kaltainen.

Yhtäkkiä keittiön kynttilät sammuvat — ei tuulesta, vaan varjosta.

Varjo seisoo nyt Sigurdin takana, selkeästi hahmottuva: siinä on crocksien siluetti ja kruunu. Se ei puhu, mutta sen olemus sanoo enemmän kuin sanat: se on Munabithian menneisyys, tai tulevaisuus, joka palasi ennen aikojaan. Tai ehkä se on vain muisto epäonnistuneesta oopperaesityksestä, joka jumiutui todellisuuteen.

Riku Munsterhjelm ottaa askeleen eteenpäin. Hän ojentaa kätensä kohti varjoa — mutta se ei väistä. Se… nostaa kätensä vastaan.

Syntyy hiljainen yhteentörmäys.

Kaikki kuulevat äänen. Yksi sana. Kaiku jostain, mistä kukaan ei ole koskaan puhunut, mutta kaikki ymmärtävät heti:

“Vastakertaus.”

Bratwurstin kolmas ilmentymä — se, joka luikerteli lattialla — alkaa nyt kiertää pöytää. Se pysähtyy jokaisen hahmon kohdalla ja päästää matalan, tuskin kuultavan äänen: kuin pieni nurina muistista, jota kukaan ei halua tunnustaa. Kun se saavuttaa Torbjörnin, se pysähtyy — ja kiipeää hänen jalkansa yli hänen taskuunsa.

Torbjörn ei estä sitä.

Olof astuu eteenpäin, painaa metallilevyn pöytää vasten ja sanoo:

“On aika avata Smetanalinnan kellari. Sieltä tämä kaikki alkoi. Ja jos bratwurstit todella puhuvat totta, niin siellä me joko löydämme syyn... tai toisen säkeistön.”

Kaikki katsovat Rikuun. Riku nyökkää hitaasti. Hän ottaa avainnipun, jonka päässä roikkuu bratwurstista muotoiltu miniatyyri, ja kääntyy kohti keittiön muuria.

Siinä on ovi, jota kukaan ei ole koskaan nähnyt.