Oma suhtautuminen tätä proggista kohtaan oli varovaisen innostunut. Ajattelin, että ei sieltä ihan perus-Metallicaa ainakaan ole tulossa. Itse en ole kummankaan artistin erityinen fani, mutta molempia on tullut kuunneltua, mutta varsinkin viime vuosina kumpaakin hyvin vähäisesti. Ensivaikutelmani perustuvat kahteen levyn kokonaiseen kuuntelukertaan. Joten kyseessä ei ole todellakaan mikään syväanalyysi, vaan halausin nyt vain itsekkin jotain levystä naputtaa, kun tuo vastaanotto levyllä on ollut mitä se on.

Lulu on todellakin enemmän Lou Reedin levy kuin Metallican. Vaikka olin proggiksesta kiinnostunut, niin en voinut sanoa, että täysin ymmärsin miten se voisi toimia. Minulle tämä Lulu oli lätty jonka ympärillä pyörinyt kuhina pakotti sitä kuuntelemaan. Mielenkiintoni kasvoi entisestään kuultuani The Viewn, joka on monen kuuntelukerran jälkeen edelleenkin lähinnä surkuhupaisan kuuloinen. Positiivisena puolena voin lätystä sanoa, että The View on levyn huonoimpia kappaleita, mutta se ei ole todellakaan paljon sanottu. Lulun suurin synti tuntuu olevan sen järjetön pituus. Itseäni ei kappaleiden pituudet itsessänsä haitanneet, vaan se, että levyllä on täysin turhia kappaleita. The View ja Iced Honey kuulostavat lähinnä Metallican Load-aikaisilta demoilta joiden päälle Reed horisee laiskasti kryptisia sanoituksiaan, joten yhteistyö ei mielestäni näiden kappaleiden osalta toimi millään osalta. Mistress Dread kappale tosiaan kuulostaa siltä kuin Metallica jamittaisi jotain ylijäämä rässiriffiaan ja Abe Simpson puhelisi sen päälle ( http://www.rumba.fi/kumpi-pukisi-lulu-levya-paremmin-lou-reed-vai-abraham-simpson-28508/ ) ja sekin olisi ehkä joutanut romukoppaan. Myös Pumping Bloodin alku on todella hupaisan kuuloinen ja pappa Simpson tuntuu tekevän siinäkin cameonsa, mutta Pumping Blood toisaalta muuttuu kestonsa myötä mielenkiintoisemmaksi ja jossain määrin toimivaksi avantgadeksi. Levyn toimivimmat kappaleet ovat kaikkein konventionaalisin kappale Cheat On Me ja Dragon joilla, niin bändi kuin Reedkin kuulostavat pahaenteisiltä maailmanlopunalun julistajilta, noina hetkinä ymmärrän, minkä takia tämä projekti oli jonkun mielestä idea, josta voi ehkä tulla jotain. Loput mainitsemattani jääneet kappaleet ovat joko hieman tylsiä tai tarpeettomia, mutta eivät niin huonoja kuin jo mainitsemani huonot kappaleet. Mieleenpainuvin kohta taisi olla Frustrationin sanoitukset, jossa Reed puhelee säkeet "To Be Dry And Spermless Like a Girl", en ole varma onko tuo kaikkien aikojen vaivaannuttavin vai upein säe. Ja sekin on sanottava, että Junior Dadin ei tarvitsisi olla 19 minuuttia pitkä, en tiedä kuinka pitkät kappaleen lopun jousi/kitarasurinat olivat, mutta luulisin niiden olevan yli kuusi minuuttia kappaleesta. Minulla ei ole pitkiä kappaleita vastaan mitään, mutta niiden väkinäinen venyttäminen on turhaa, mihin olen kyllä itsekkin syyllistynyt.

Kaiken kaikkiaan, levyllä on ihan oikeasti hyviä ideoita ja kirkkaat hetkensä, jolloin yhteityö toimii ja kuulostaa miellyttävältä ja haastavalta kuunneltavalta, mutta ne hetket jäävät täysin jalkoihin verrattuna surkuhupaisiin, huonoihin ja tylsiin hetkiin verrattuna. Ennenkö tätä levyä alkaa kuuntelemaan, että on parempi muistaa, että tämä on tosiaan enemmän Lou Reedin levy, eikä lähellekkään haastavimmasta päästä hänen tuotoksistaan, mutta se ei ole vaan erityisen hyvä. Se, että levy on enemmän avantgardea kuin Metallicaa ei silti poista sitä tosiasiaa, että se kappalemateriaali on kovin köykäistä. Varmasti jotkut, kohdat voivat albumilta kirkastua useammilla kuuntelukerroilla, mutta en usko, että tästä mitään mestariteosta niilläkään kuoriutuu, korkeintaan kuriositeetti ja huonolla tuurilla tulevaisuuden camp-klassikko. Pisteet silti herroille, että julkaisivat tämän, koska vaikka he oikeasti pitäisivät levyä todellisena timanttina, niin kyllähän he tiesivät, että kyllä tuo melkoisen paskamyrskyn saa aikaan. No, kumpikin artisti on siihen jo tainnut tottua.