Elämäni on yhtä vatun tuskaa. Suuri suunnitelmani öljyn löytämisestä ja rikastumisesta ei näytä toteutuvan. Ei ainakaan kovin nopeasti. Lapio ei tunnu kolahtavan ikinä öljysuoneen. Ostin hakunilan ostarilta lapiolle kaveriksi hakun. Se ei ole muuttanut tilannetta olennaisesti. On vain raskaampaa kantaa niitä kun molemmilla hartioillani lepää rautainen työkalu.

Ihmiset katselevat minua huvittuneina. Samanlaisiin ennakkoluuloihin törmäsin myös Oulussa. Myös byrokraatit vastustavat hankettani. En saa kaivaa rauhassa puistoissa enkä hautausmailla. Kerran revin asfaltin auki Oulun keskustassa. Sain kaivaa pari päivää ilman häiriötä kunnes poliisi pidätti minut. Minua oli luultu aluksi kaupungin työmieheksi mutta koska tein töitä enkä vaan norkoillut, olivat ihmisten epäilykset heränneet. Sain sakot ja vihastuin siitä.

Sisuunnuin niin paljon, että pakkasin lapioni ja muutin Vantaalle. Olen kaivanut täällä jo noin 150 kuoppaa. En ole löytänyt öljyä mutta uskoni ei horju kuten ostarin kantaväki. He ovat sinällään ystävällisiä mutta välttelen heidän seuraansa. Luulen heidän olevan hallituksen agentteja tai sitten he havittelevat rahojani. Tai pikemminkin öljyäni.

Mutta en aio luovuttaa vaikka minulle naureskellaankin. Ystäväni eivät arvostele kuitenkaan toimintaani. Se tosin saattaa johtua siitä, että minulla ei ole ystäviä. Niin, kyllä minua joskus vituttaa.