Se ois uus vuos,ja uudet kujeet. Tosiaankin. Tää vuos on alkanu aika hulluissa merkeissä. Mietittiin tänään kaverin kanssa, että mikä menis hyvin nykysin, ja rehellisesti sanottuna, en keksiny mitään. Sinäänsä hassua, et vaikka lupasin ittelleni aikoja sitten, etten tuu rakastuu enää, niin silti siinä kävi taas niin. Ja mitä, sattuko? Aika helvetisti. Aina sanotaan, että ihminen ei tee samaa virhettä kahta kertaa, mut niin se vaan on, ei me vittu opita mitään miejän virheistä, toistetaan niitä jatkuvasti. Aikoinaan kaverin kanssa luvattiin, et lopetetaan, ennenku pilkka osuu omaan nilkkaan, ja nyt se on mun nilkassa. Tottakai joka tunnelin päässä on valo, mutta kuinka kauan jaksaa mennä kohti sitä valoa?
Mitä jos välillä vaan antais olla, ja pysähtyis. Kuuntelis omia ajatuksia. Mut se on pelottavaa. Helpompi on vaan mennä ja tehä. Mut vaikeinta on rakastaa! Mä oon ihan sekasin nykysin mun tunteista, en saa öisin unta, ku mietin sua. Enkä päivisin rauhaa, ku mietin sua. Mut miks sä oot niin vaikee?
Mikset vaan voi hyväksyy mua sellasena, ku oon. Hassua. Tein sulle runon tossa viime yönä..Ota siitä selvää.

Sinä päivänä maailmani hajosi,
Niin tyhmältä kuin se kuulostaakin,
Ymmärsin viimeinen oman tyhmyyteni,
Ymmärsin kuinka naurunalaisen itsestäni olin tehnyt,
Ymmärsin ystävieni säälivät katseet,
Ja sinun virneesi pohjimmaisen tarkoituksen,
Ymmärsin oman merkityksettömmyyteni,
sen etten ollut sinullemitään erityistä,
Olin yksi heistä, monesta.