Kuulin Husky Rescue -nimisestä yhtyeestä ensimmäisen kerran luullakseni kevättalvella 2005 (höö, pari vuotta sitten jo!). Olin huomannut toisen suomalaisen yhtyeen levyttävän Catskills Recordsille ja kiinnostus heräsi välittömästi - olihan se ensimmäinen, siis Pepe Deluxé, ollut suosikkijuttuni jo pidemmän aikaa. Latailin Country Falls -albumin netistä, mutta ihan täysillä soundi ei heti kolahtanut. Enemmänkin tykästyin levynkansiin ja muuhun visuaaliseen ilmeeseen. Pikkuhiljaa leppoisa folktronica alkoi puremaan lujemmin ja lujemmin, ja levyn lopulta ostaessani olin jo täysin koukussa.

Country Fallsia on ajan kuluessa tullut kuunneltua jo pitkät tovit, eikä taika tunnu siitä ympäriltä mihinkään katoavan. New Light Of Tomorrow'n selkäpiitä kylmäävä kulku, Rainbow Roadsin mainot rumpufillit, Sleep Tight Tigerin suloisenkömpelöt vokaalit à la Miikka Lommi ja upeat piiloraidat - vähemmästäkin sitä on nostettu levyjä klassikkoasemaan. Ja niinkuin lemppareiden kanssa aina, aloin luonnollisesti odottelemaan seuraavaa julkaisua jo hyvissä ajoin.

Ghost Is Not Real -uutukaisen kävin ostamassa pari päivää julkaisun jälkeen. Kappaleista kolme ensimmäistä olivat jo MySpacesta tuttuja ja levyn parasta antia, sijoittelustaankin huolimatta jonkinlainen selkäranka sille. Muutenkin tyytyväinen albumiin olen, vaikka muutamat jutut häiritsevät kovastikin. Blueberry Tree on jotenkin hölmöhkösti jaettu kolmeen osaan; itse olisin pitänyt kaksi ensimmäistä yhdessä, kun ei niiden välillä oikein mitään eroakaan ole ja jättänyt kolmannen, instrumentaalin omakseen. Shadow Run puolestaan tuntuu liian epähuskymaiselta kappaleelta, enemmän tuommoista minimalistista angstirokkia, joka ei muuten levyn tai yhtyeen maailman harmoniaan sovi. Päätöskappaleessa, Caravanissa taas pännivät lievästi tismalleen samankuuloiset synat kuin aloituslevyllä. Muutenkin uudella levyllä tuntuu olevan jonkinlainen suorahko vastine ensimmäisen levyn useammallekin biisille, helpoimpana esimerkiksi Summertime Cowboy ja Nightless Night. Pieni pettymys kokonaisuudessaan, ja joku arvostelija sanoikin ihan hyvin että levystä olisi saanut erinomaisen EP:n - nyt jättää vähän tyhjäksi.

Huskyt oli tarkoituksenani nähdä livenä jo syksyllä '05, Poppikerhon kuoppajaisissa, mutta jostain syystä jätin tuonne kuitenkin menemättä. Olivat sitten sattumoisin esiintymisensä joutuneet perumaankin. Menetys korjaantuu tänä iltana, kun soitto alkaa Klubilla kymmenen aikoihin. Luonnollisesti olen innoissani yhtyeen näkemisestä, Husky Rescue kuuluu kuitenkin siihen pieneen, aidosti fanittamieni projektien joukkoon. Koitan kirjailla kokemuksesta lisää vaikkapa huomisella.

np. Husky Rescue - My World

- J.


No, kirjaillaanpa nyt sitten eilisen tapahtumia. Ensimmäisenä lavalle astui siis Underwater Sleeping Society, joka toimi erinomaisesti. Aiemmin en ollut biisiäkään yhtyeeltä kuullut, mutta materiaali kolahti kyllä oikein mukavasti, britpoppia jonkinmoisilla Radiohead ja Mew -vaikutteilla. Oikein hyvää, etenkin sovitukset olivat mukavia ja kuuden miehen heilumista oli kiva katsella.

Sitten Huskya. Hitto vie.

Erinomaista oli kyllä tuo soundi livenäkin, ja erityisen mukavaa oli katsella niitä synien ja muiden ruuvailuja. Porukka pelasi älyttömän henosti yhteen ja paketti oli visuaalisestikin oikein kaunis - kynttilävalaistuksineen kaikkineen. Soittolista alkoi vahvasti uudella levyllä; albumin alusta järjestyksessä kuusi kappaletta - My Home Ghost, Diamonds In The Sky, Nightless Night ja Blueberry Tree Part I, II ja III. Tuo Blueberry Treen intiimi meininki oli erityisen nannaa, rumpalikin tarttui akustiseen kitaraan ja fiilis oli tosiaankin kuin metsäretkellä. Sitten hypättiin ekan levyn tunnelmiin, josta tulivat City Lights ja New Light Of Tomorrow. Ensimmäisen levyn hitaus ja miellyttävä laiskuus tuntuivat korostuvan vielä tuossa kakkosen välissä soitettuna. Seuraavaksi tuli tämänhetkinen lempparini, Hurricane (Don't Come Knocking) ja viimeisenä Caravan. Oikein mukavan vastaanoton saanut Husky palasi kuulijoiden onneksi vielä uudestaan lavalle, ja heitti loppuun vielä kolme mainiota kappaletta, Sweet Little Kittenin, mielettömän Alice Cooper -cover Poisonin ja ylimääräisillä vokaaleilla varustetun Sunset Driven.

Kaiken kaikkiaan esitys oli kyllä mainio. Setti koostui mukavasti melko tasaisesti molemmista albumeista ja oli miellyttävän tasapainoinen ja toimiva. Klubi oli tupaten täynnä ja fiilis oikein hieno.

Hengaillessani siinä esityksen jälkeen vielä kaverini kanssa huomasin yhtyeen pääjehun, eli Marko Nybergin hengailevan siinä puolentoista metrin päässä ilman suurempaa häirintää ja päätin vielä käydä pari sanaa vaihtamassa. Kiittelin keikasta ja juttelin muita siinä muutaman minuutin, mukavan oloinen tyyppi heti tiukasta kädenpuristuksesta alkaen. Mainio päätös mainiolle illalle. Fiiliksissä tulen olemaan vielä monta päivää.

np. Husky Rescue - Gasoline Girl

- J.