Koskee elämistä metsissä ja kaupungeissa. Koskee musiikkia. Koskee sisälle.
On vain niin paljon kiinnipitämistä, mielteitä, rytmikaavoja.
Jossain odottaa marssin takainen maailma, se mistä olen peräisin.
Haluan sinne, ja menenkin. Ehkä niin muutun metsäksi, todelliseksi, ei istutetuksi.
Ottaisin vain kitaran syliin... antaisin vuotaa.
Irti hampaista, ne kiristävät. Irti aikeista, peloista. Kiristävistä.

En osaa luoda, puhun siitä liikaa. En luo. Puhun.

Ja nyt haluaisin päästää irti tästä kaikesta luomastani, musiikistani.
Siitä että olen julma ihmisille, lukien minut. Tahtipuikko sattuu.

Voisinpa lopettaa tällaisen. Ja voinkin.