Hakkaan päätäni seinään tauotta.
Se sattuu, eikä siihen tarvita neroa tajuamaan sitä.
Kuolemattomuus on todellakin perseestä, jos sen kokee.
Olen yrittänyt tappaa itseni noin 479 kertaa. Tämä on 480. kerta.

Niin olen kuolematon, kirjaimellisesti. En kuole, vaikka rekka ajaisi päältäni.
En kuole, vaikka hyppäisin pilvenpiirtäjän katolta pää edellä.
Se vain sattuu helvetisti, mutta en kuole.
Tiedän mitä ajattelet ja ei, en ole teräsmies. Luuni murtuvat, lihani repeää, vereni vuotaa kuten normaalilla ihmisellä.
Mutta vaikka leikkaisin pääni irti, minä pysyn hengissä.
Olisittepa nähneet niiden sairaanhoitajien ilmeet, kun huomasivat pääni olevan lattialla ja ruumiini kädessä oli verinen skalpelli. Silmäni pörräsivät ympäriinsä päässäni ja pystyin pitämään hiljaista korinaa, mutten puhumaan.
Maailman parhaat kirurgit kiinnittivät pääni takaisin ruumiiseeni ja kaulani kasvoi umpeen noin kahden vuoden kuluessa.
Sen ajan minua pidettiin sairaalassa tutkinnoissa. Minulle tehtiin kymmeniä kokeita, joiden tulokset päätyivät aina samalla tavalla.
Tohtorit olivat ällistyneitä ja tietenkin heidän piti kokeilla kuolemattomuuteni levittämistä.
Se ei kovin onnistunut. Kaikki, jotka saivat minun verestäni tehtyä seerumia, kuolivat aika kivuliaasti. Kivuliaalla tarkoitan sitä, kun heidän verisuonensa räjähtivät. POKS.
Hämärää, eikö? Älä muuta turise.

Lyön pääni seinään vielä viimeisen kerran, kunnes en enää jaksa takoa päätäni turhaan.
Seinään on muodostunut verinen läntti, kaiken sen hyödyttömän takomisen jälkeen.
Huohotan ja pitelen jyskyttävää päätäni. Otsaani on tullut sormen mentävä reikä, josta voin tuntea limaiset aivoni.
Hortoilen lääkekaapille ja nappaan aspiriinia suuhuni.
Ehkäpä muutama kourallinen voisi vähän nopeuttaa kivun katoamista.

Laahustan omaan huoneeseeni ja merkkaan seinään taas yhden viivan.
Vedän sen neljän muun viivan yli vinottain ja huokaisen.
480 kertaa olen yrittänyt, enkä vieläkään ole saanut itseäni edes lähelle kuolemaa.

Synnyin vuonna 1508 yhdessä useista pienistä ja hiljaisista Suomen kylistä.
Olen siis bauttiarallaa 500 vuotta vanha ja näytän aivan normaalilta nuorelta mieheltä.
Kun täytin 25 vuotta vuonna 1533, en vanhentunut enää päivääkään.
Näytän täysin samalta, kuin vuonna 1533.
Minulla on lyhyet, ruskeat hiukset, ruskettunut ja arpien täyttämä iho.
Toinen silmäkuoppani on tyhjä, koska ammuin luodin sen läpi aivoihini. En kuollut siihenkään, kuten saatoit jo arvata.

Kuolemattomuudessa on hyvätkin puolensa:
Olen miekkaillut keskiajalla, käynyt moikkaamassa samuraita Japanissa, ollut mukana Ranskan vallankumouksessa, nähnyt Abraham Lincolnin kasvotusten ja puristanut hänen kättään, taistellut ensimmäisessä ja toisessa maailmansodassa, sylkenyt Hitlerin naamalle ja tietenkin käynyt Hiroshimassa ruskettumassa atomipommin säteilyssä.
Olin kyllä aika paskassa jamassa sen jälkeen, mutta selvisin sieltäkin. Oli kyllä todella inhottavaa katsoa kaikkien niiden ihmisten palavan tuhkaksi silmieni edessä.

Mutta sitten tulenkin huonoihin puoliin. Olen menettänyt tuhansia ystäviä ja ainakin 40 rakastamaani naista.
Elin heistä kahden kanssa pitempään kuin neljä vuotta.
Ensimmäinen heistä oli Claudia. Tapasin hänet asuessani Englannissa. Elimme sitä aikaa, kun William Wallace johti skottilaiset kapinaan Englannin kuningasta vastaan.
Itseasiassa, minä taistelin Willyn rinnalla ja kauan taistelinkin. Niin kauan, kunnes hänet teloitettiin.
Näkemäni elokuva Braveheart ei mennyt täysin samanlailla, kuin minun kokemukseni, mutta kuitenkin kertoo kuitenkin aika paljon.
Takaisin Claudiaan. Hän oli yksi niistä Skotlannin kaunottarista, jotka voit kuvitella tanssimaan niityillä karkeloissa.
Menimme naimisiin muutaman kuukauden rakas... siis seurustelun jälkeen.
Elin hänen kanssaan ehkä neljä vuotta, kunnes hän kuoli "luonnollisen kuoleman" yhden brittilekurin käden kautta.
Hän oli sairastunut ruttoon ja lekuri oli varma, että osasi parantaa hänet. Vaan ei osannut.
Sen jälkeen vietin ainakin muutaman vuosikymmenen ilman naisen rakkautta, paitsi jos sitä rahalla hankittua, sängyssä tapahtuvaa esittämistä ei lasketa.

Toinen heistä oli Gabriella. Olin muuttanut Espanjaan, koska kuulin silloin uudesta maasta.
Se oli kaukana meren toisella puolella ja kaikki puhuivat huhuja veden päälle rakennetuista, kultaisista kaupungeista.
Minä innostuin ja olin aikeissa lähteä Condistadorien mukaan, mutta eräs tyttö sai minut toisiin aatteisiin.
Olin sinä iltana juomassa normaalia annosta olutta yhdessä krouvissa, kun joku törppö tuli muutaman "kaverinsa" kanssa krouviin. He ottivat muutaman tuopin ja olivat jo täysin päissään.
Yksi miehistä alkoi tietenkin vähän luulla itsestään liikoja ja lähennellä erästä tarjoilijatarta, joka oli tuonut heille juomia, joka oli sattumoisin Gabriella.
Mies vetäisi tytön syliinsä ja alkoi kaivaa omaa erikoista pikkukaveriaan esille, näyttääkseen sitä tytöllle tietenkin.
En olisi muuten mennyt väliin, jos en olisi ollut kuolematon, koska miehillä oli miekat ja musketit.
Nostin tytön pois miehen sylistä ja tämäpä veti siitä herneen nenäänsä, ampuen minua musketillaan rintaan.
Se sattui niin helvetisti, että olisin voinut huutaa, mutta onneksi olin tarpeeksi juovuksissa, että tyydyin vain nauramaan.
Törppö tuijotti minua hetken typertyneenä ja pisti minua miekallaan samaan kohtaan, mihin oli ampunut.
Sekin sattui, luonnollisesti. Mutta mitäpä minä siitäkään, enhän minä voi kuolla.
Mies kutsui minua saatanaksi espanjaksi ja ryntäsi kavereidensa kanssa ulos krouvista.
Välikohtauksen jälkeen, tarjoilijar tuli luokseni ja katsoi rinnassani olevaa reikää hetken.
Mutta kuten normaalit naiset, hän ei juossut pois. Hän suuteli luodin aiheuttamaa reikää ja sitten minun huuliani.
Kolme kuukautta siitä, minä menin hänen kanssaan naimisiin. Aika nopeaa toimintaa vai mitä?
Ostimme talon Espanjan maaseudulta ja perustin perheen Gabriellan kanssa.
Kolmeko niitä lapsia oli? En muista tarkalleen. Kaikkihan he paloivat siinä tulipalossa, joka syttyi yöllä.
Kannoin Gabriellan palaneen ruumiin ulos talosta ja myös omien lapsieni.
Menetin jo toisen rakkauteni ja siinä vaiheessa en enää kestänyt.
Olin tiennyt 25-vuotissyntymäpäivistäni lähtien tiennyt, että olin kuolematon, koska juuri sinä päivänä minä sain rintaani jalkajousen vasaman.
Se lävisti sydämeni ja olin satavarma, että kuolisin. Mutta selvisin hengissä.

Kaikki ne ystävät eri vuosisadoilta kuolivat myös. Joko menetin heidät taisteluissa tai kuolivat sairauteen tai vanhuuten. En muista heistä kovin montaa. Enkä tiedä haluanko muistaa.
Nyt elän vuotta 2008. Olen nähnyt kaikenlaista elämäni aikana, mutta silti toivoisin, että olisin kuollut jo silloin, kun synnyin.
Minulla on nytkin monta ystävää ja rakastan yhtä naista. Mutta en voi olla iloinen, koska tiedän kaiken olevan vain väliaikaista. Kuten sanotaan, kaikki kaunis katoaa.
Minä olen kuolematon, enkä tiedä elänkö vielä silloinkin, kun maailmamme tuhoutuu. Todennäköisesti elän.

Tahdon kuitenkin kysyä: Miksi e voi kuolla?
Eikö tämä Jumala, josta kaikki ovat puhuneet jo niin monta vuotta, anna minulle sitä rauhaa, jonka minulle lupasi Raamatussa? Eikö hän anna minun mennä ystävieni luokse Taivaaseen tai Helvettiin?
Mikä ihmeen luonnonoikku minä olen?
Mitä minä olen tehnyt, ansaitakseni tämän?
Ole hyvä ja kerro minulle.

Minun nimeni on Tuomas ja olen kuolematon. Enkä pidä siitä lainkaan.