Today is Prickle-Prickle, day 60 in the season of Bureaucracy, 3173.

Kuinkakohan pitkään tuosta Päiväni metsässä -esimerkkiotsikosta jaksaa vääntää eri muotoja? Metsäpäivän pojan paluu, metsäpäivän kosto, metsäpäivän pojan paluun kosto... Jaah. Ei jaksa. Viime viikonloppuna etsin takapihan pensaikkoisesta korvesta keväällä tekemäni polun ojalle, jonka yli on kaatunut suurehko haapa, ja loikoilin sen päällä varmaan tunnin katsomassa puita ja taivasta ja kuuntelemassa lintuja, kunnes alkoi hämärtää. Se oli äärimmäisen terapeuttista, tunsi oikeasti olonsa jotenkin tasapainoiseksi ja rauhoittuneeksi sen jälkeen. Jos jollain mahdollisuus vastaavaan on, suosittelen lämpimästi.
Tiedättekö, mikä muu on hauskaa? Kouluruokajonomoshpit. Ei liity muuten mihinkään tämä kommentti. Ja radiomastoon kiipeäminen, älkää välittäkö Hengenvaara-kylteistä ja niistä piikeistä, joita on kieltämättä vähän ikävä kiertää. Radiomastossa on tyyliä. Ottakaa tavoitteeksi tehdä tai kokea joka päivä jotain uutta, rakkaat ihmiset, se on elämänfilosofia, jota ei tule katumaan. Paitsi kun joutuu siivoamaan räjähtäneen kananmunan ja sen 'suojaksi' asetetun lasin sirpaleita mikrosta. Mutta se on mitätön pikkuseikka, ja seuraavana päivänä voi vaikka perustaa oman valtion tai juoda kahvia pillillä.

Ja huomenna Joensuuhun miittaamaan. Rahatilanne on vähän mitä on, mutta kai siitä selviää. Junalippujen hinnat ovat kapitalismiriistoa ja leivänpaahdin menee rikki, jos sitä sörkkii haarukalla liikaa.