Aamu alkaa jo sarastaa. Tai ehkä aurinko onkin jo noussut, en näe. On pilvistä. sininen, kevyen näköinen, mutta yllättävän peittävä pilvimatto piilottaa auringon katseeltani. Korkeassa vaahterassa on aamukastetta.
Linnut alkoivat juuri laulaa. En tunnista ääniä, mutta ne kuulostavat tutuilta. Ainahan ne täällä ujeltavat. En ole taaskaan nukkunut. Olen istunut istumistani tässä tuolilla, ilman tietoa miksi, millä voimilla. Istun, kuuntelen outoja ääniä kuulokkeistani ja tuijotan värikästä ruutua. Eihän tässä ole mitään järkeä.
Mutta nautin siitä. Yöt ovat aikaani. Kun kaikki nukkuvat, minä herään. Yön mystisyys, kaunis rauhallisuus kietoo minut syleilyynsä ja pyytää jäämään. Se on vastustamaton.
En ole yksin yöni kanssa. Harvat ihmiset ovat joutuneet tämän pimeyden kaunottaren lumoihin. He ovat hyvää seuraa, toisin kuin luulisi. Meillä on monia hauskoja vitsejä ja keskustelun aiheita. Ajatukseni toimivat eri tavalla öisin. Ne ovat selkeämpiä, vaikka ovatkin levottomia. Niitä on paljon, vaikka en saakkaan niistä aina otetta. Kuulen, näen, koen asiat aistikkaammin. Yö muuttaa. Yö kaunistaa rumimmatkin ja kammottavimmatkin asiat. Yöllä ei ole mitään kiirettä, ei mitään hätää. On vain tämä hetki, nämä tunnit. Hymyilen vaisusti.

Aamu tulee vääjämättä. Se tuo mukanaan ystävänsä ja liittolaisensa: uupumuksen. Se tahtoo taivuttaa minut valtaansa, väsyttää lihakseni ja ajatukseni. Se haluaa tehdä kaikesta vaikeaa, sotkea muita ihmisiä elämääni. Aamu ei koputa, se tulee sisään kuin vanha tuttu. Ja niinhän se onkin.
Onneksi päivän jälkeen on aina yö. Siihen voi aina luottaa. Taas peittyy aurinko pilvien taa, ja veli Kuu nousee. Vaikkakin, kesällä hän on vain häilyvä haamu talvisesta serkustaan.

Hei hei, rouva hyvä. Nähdään taas illalla.