Rostskur eksyi aiheesta laulaessaan ja päätyi raottamaan rautaesirippua kylmän sodan Itä-Euroopassa - m-mitä? Aavemaiset numerot täyttävät vapaat taajuudet ja Rostskur-poloisen pään.

Helheimin asukkaat ovat aina olleet kestävän kehityksen ja uusiokäytön puolesta: esimerkiksi kuolleiden sormen- ja varpaankynnet ovat erinomaista laivanrakennusmateriaalia. Haudattavilta pyritään aina leikkaamaan ja siistimään kaikki kynnet, mutta silloin tällöin jokunen päätyy Naglfarin runkoon. Lopun aikojen koittaessa kuolleet ja heidän kapteeninsa Hrym purjehtivat valtavaksi kasvaneella kynsilaivallaan sotaan. Rostskurilta ei tarvitsisi leikata kuin varpaankynnet, sillä hän syö sormenpäänsä verille hermostuneena.

Viimeinen viikinki muistelee klaaninsa kamalaa kohtaloa.

Rostskurin vanhin ja yksinkertaisin runolaulu - nyt remiksattuna!

Rostskur kirjoitti tätä ehkä hieman itäeurooppalaista rallatusta varten myös pienen runonpätkän, joka löytyy sanoituksista.

Ei löydy Rostskurin vaatearkusta toppatakkia tai Gore-Tex®-kenkiä, vaan talvet painetaan niin paksulla turkisvaatepeitteellä, että PETAa hirvittää. Muutaman varpaan menettäminen per talvi ei ole mitenkään harvinaista; sormiparat saattavat myös paleltua ja putoilla pois. Hyviäkin puolia löytyy: ilman ollessa ankarasti pakkasella ei sisuskaluja jäytävä nälkä tunnu niin pahalta. Onko se sitten hyvä puoli ollenkaan?

Rostskur näkee usein outoja unia. Tällä kertaa hän uneksi hirvittävän nopeaan merenkulkuun pystyvistä laivoista, joiden mekaaniset airot säihkyivät sinistä taikuutta. Tällaisella laivalla meren pystyi ylittämään muutamassa hetkessä ja laivan pysähdyttyä koko maailma tuntui äärimmäisen hitaalta.

Sumu on tiheimmillään juuri näinä aamun tunteina ennen auringonnousua: rannalla ei näe kyynärääkään eteensä. Myrskyvahti nuokkuu seipääseensä nojaten pientareella, päivisin niin vilkas kylä yhtä virkeänä hänen takanaan. Kaikessa hiljaisuudessa lohikäärmepäinen pitkävene liukuu rantaan. Toinen ja kolmas. Miehet hyppäävät rantaan vain rautapaidat hennosti kilisten. Yllätys on täydellinen ja seurauksena pelkkää verta ja kaaosta.

Tämä on erään orjaksi ja vaimoksi ryöstetyn vaaleapalmikkoisen nuoren naisen tarina. Aamuhämärissä hänet kaapattiin isänsä talosta, omalta laveriltaan alastonna kuin syntymänsä päivänä ja tultuaan jälleen tajuihinsa hän sai tietää kylänsä palaneen tuhkaksi ja olevansa itse vihitty eräälle kylmäsilmäiselle soturinuorukaiselle.

Kapinoituaan aikansa ja huomattuaan kauhukseen rakastuneensa loppujen lopuksi kovin lämminsydämiseen ryöstäjäänsä neito päätti häpeästä riistää henkensä hukuttautumalla meren kuohuihin.

Valhalla on jumala Odinin sali, jonne valkyyriat tuovat urhoollisesti kuolleet soturit nauttimaan syömingeistä ja juomingeista. Einheriksi kutsutaan tällaista Odinin vierasta.

Valhallassa on yli viisisataa ovea ja sen katot on päällystetty kimmeltävillä kultaisilla kilvillä. Viimeisen taistelun koittaessa jokaisesta ovesta mahtuu marssimaan rivissä kahdeksansataa einherjar taistelemaan Odinin rinnalla.

Yksi Rostskurin runolauluista käsittelee sitä, kuinka jokainen viikinki toivoo pääsevänsä Odinin saliin.

Viikinkiparan kohdalle voi sattua sellainen epäonni, että kuolo ei korjaakaan raa'asti mutta kunniakkaasti taistelukentillä, sisälmykset ja veret roiskuen. Tällöin valkyyriat eivät noudakaan Valhallaan vaan osoitteena on Helheim, jossa ei pidetäkään mitään kaikista hauskimpia kestejä.

Hintelänä ja ehkäpä hieman laiskanpulskeana Rostskur ei oikein - miten sen nyt sanoisi? - sovellu tylsänpuoleiseen ja raskaaseen viljelytyöhön. "Akkojen hommaa!" on hänen turhan vapaa ja äänekäs mielipiteensä aiheesta. Routainen ja hedelmätön maa ei kuitenkaan palkitse avokätisesti edes raskaan työn raatajaa ja yhteisö ruokkii vain tuotteliaat jäsenensä - ja tässä tapauksessa yksi laulu per kuukausi ei ole tuotteliasta vaan työn pakoilua. Siis kuokka käteen vaan, Rostskur, vanha kuoma.

Ruokaisien juhlien jälkeen ei todellakaan ole viisasta lähteä seilaamaan. Täpötäysi mahalaukku yhdistettynä riimujen terästämiin uniin ei tee hyvää runolaulajallemme. Rostskur likipitäen kirkuu unissaan - avuttomana viisitoistajalkaisten hirviöiden ruokalistalla heti sipulinvarsikeiton jälkeen seuraavana..

Elämä on rajallinen, joutuu Rostskur myöntämään työntäessään ystävänsä Bjarnin komeasti veistetyn hautajaisveneen vesille rankkasateen pieksäessä rantaa.

Kylänvanhin ei halunnut luopua kylästään. Mies oli lähes neljä kyynärää pitkä ja hänen hartiansa olivat kuin aasoilla konsanaan - hänen nimensä oli Ung. Kädessään hänellä oli valtava, koristeltu keihäs, joka myöhemmin löysi tiensä myös Bjarnin sisuskalujen läpi. Ung Bjarninturma pysäytti viikinkien invaasion ja pelasti kylänsä.

Silloin tällöin raavaat ja väkivaltaiset viikingit pysähtyvät hetkeksi kunnioittamaan heitä, jotka ovat menneet edeltä.

Viikinkisankarimme Rostskurin lohikäärmepäinen jolla lipuu peilityynellä merellä kevään auringon lämmittäessä hänen ahavoituneita kasvojaan. Rostskurin piipun pesästä tupsahtelee taivaalle savurenkaita ja hento tuuli vie ne mukanaan.

Joku näsäviisas huomauttaa peilityynen meren ja hennon tuulen olevan ristiriidassa ja Rostskur nakkaa tuota parkaa pikkukivellä.

Rostskur on tunnettu liioittelevista sankaritarinoistaan, joissa usein päähenkilönä seikkailee hän itse. Rostskur on viikingiksi kuitenkin melko hintelä ja jänteikäs ja - Eppu Normaalin sanoin - ei oikein sankariainesta.