Minä haluaisin joskus, joskus kun minusta tulee isompi, ei sillä lailla isompi, vaan kun, kun minusta tulee minun sydämessä iso. Minä haluaisin silloin tietää mitä ne linnut ajattelevat. Minä luulen, minä luulen että ne linnut tietävät niin paljon asioista, ettei moni ihminen koskaan tiedä.
Minä näen linnut ja kaikki, mutta minä en näe. Minä en näe eteenpäin. Mutta minä en näe taaksepäin, vaikka minä kääntyisin tässä, niin minä en näe taaksepäin. Siellä ei ole, siellä ei ole mitään muuta kuin kaikki on vanhaa, kaikki on mennyttä. Kaikki on paketoitu. Aivan kuin lähtisin ylittämään valtamerta.
Minä palasin siihen, siihen yhteen kesään juuri näissä ajatuksissa ja tämä on hyvin merkillinen kesä ollut ja, mutta se että mikä on merkillistä, niin eihän kaikkea voi sanoa. Eihän nykyään ihmiset käytä aurinkovarjoja juuri lainkaan, ne kulkevat tuolla ja polttavat päänsä ja niistä tulee hulluja monesta kesällä.
Minä en ole varma, mutta nyt minusta tuntuu, että minä kuulen tömps, tömps, tömps, jotakin töminää, suutari tömistelee lunta kengistään. Kohta kuuluu se pimpeli, pompeli, pimpom, pimpom. Minusta se suutarin katse on aina niin erilainen. Sellainen, se muuttuu, kylällä hän katsoo ihan eri lailla ihmisiä kuin sinua.
Ne pienet miehet, pienen pienet miehet, ne nauravat, ne laulavat, ne juovat, ne nauttivat, ne tanssivat, ne horjuvat, ne heiluvat ja ne kaatuvat ja niitä pelottaa. Niitä pelottaa nousta kuumalle povelle, niitä pelottaa nousta polvelle, niitä pelottaa kohdata reisi, niitä pelottaa kohdata nainen. Näin minä olen käsittänyt ja kyllä se varmasti pitää paikkansa.