Rajalle hämäryyden, iltayön hetkeen tummimpaan,
unohtaa järkevyyden. Ei lepää suurin surminkaan.
Tuo nainen selkään yön ja viiman laskee seppeleen.
Aika iki-untaan nukkuu. Päivä kaunein pakenee.

Hän saapuu eteiseen ja näkee pyyhkäisseen
myrskyn talon tyhjilleen. Eilisen hävinneen.
Muuttomatkaa elämään vielä kerran yrittää.
Hetken tyhjentyneen kuvakseen värittää.

Silmin kirkkain unelmaan uskoi yhä uudestaan.
Ajatuksiin sulkeutuu, arjen harmaan unohtaa.
Hiljaisen kuiskauksen ääni herättää
liian myöhään. Ei pakoon päässytkään.

KERTSI: Talo valoton aina odottava on.
Kerran vielä ovestaan käydä saa hän uudestaan.
Vaikka valoton, ei enää hengetön.
Ei muita seuranaan hämäryyden haaveissaan.