Vihdoin vedet virtaavat vapaana, jokien varsilla vähitellen alkaa elämä kukoistaa

Aamukaste valuu pitkin metsän varpuja tippuen maahan herättäen luonnon ikiunestaan

Ukko suo föhntuulen vaeltavan Tapion kodissa kutsuen kaikki luonnon väet juhlimaan

Lintujen laulun vaikenee, jokin vaanii varjoissa, väen mukana myös viha oli uskaltanut nostaa päätään


Rauha on särkynyt, eläimen vaistot heräävät miesten sisimmässä pakottaen heidät tarttumaan miekkaan

Miekat iskevät toisiaan vasten, veri virtaa kauniin punaisena vuonona sekoittuen veden sineen

Armoa tuntematta, teräs viiltää lihaan puumerkkinsä jättäen arvet niille jotka luonto on vahvimmiksi valinnut

Vihdoin aamu sarastaa, vain tuulet kuljettavat ihmisen tarinaa toivoen ettei tämä toistu enää koskaan

(c) Sepelius