Havahduin taas, kun puhelin soi,
ja mä mietin, kuka saatana siellä, mä halstraan sen.
Tyttöystäväni siellä sanoikin no moi,
ja anteeks kun soitan vaikka darrassa oot ärtyinen.
Mä sanoin hetkinen, kuinka voit tietää, että
tän viikonlopun oon muutakin kitannut
kuin puhdasta, kirkasta, raikasta, pulppuavaa raanavettä
- toisin sanoen sunkin viinas ulosmitannut?

Hän vastasi: tiedänpä vainen,
ja keksinpä myös hyvän syyn sun juomisille.
Koska olit aina niin jalo ja kiltti ja hellä ja huomaavainen,
teit vain tilaa mun verottomille tuomisille.
Mut niitä et saa, tää potski on aallon alla.
Soitin rajan takaa vain, että itse tän kertoa vois.
Ai niin, kylppärin peilikaapissa hiuslakasta vasemmalla
on mun piilopulloni - muistokseni juo se pois.

Puhelu päättyi viime tunnustukseen
hänen äänensä jo hiipuessa Tuonelan tyhjyyteen.
Eteiseen juostessa kurkkasin myös sen peilikaapin sisukseen,
siitä pullon kanssa pihalle tietämättä, minne meen.
Hortoilin siis ainoastaan.
Luuria tuijotin anellen, että se sois.
Puistoissa linnut lauloi, ihmiset hymyili tullessaan vastaan
ja helle paahtoi kuin jäätä satanut ois.