M.Vilkman

Vaskooli täyttyy tuhkasta,
joen rannat kuolleista kaloista.
Vesi mustuu taivaanpaloista,
tähtiverhon riekaleista.
Puiden oksat notkuu jäästä,
tuuli polttaa silmät päästä.
Kangastukset häviävät sielusta ja sydämestä.

Totuuden nimeen vannon.
En tiennyt tuskaa olevan,
en uskonut talven palaavan,
enkä siltojenkaan sortuvan.
Olin sokea, olin kuurokin...
Taivaanrannanmaalari.

Rattaissa kirskuu hiekka,
totuuden kylmä miekka.
Valheelliset ajatukset,
routaan rikki kalskahtaa.
Tulella tulta vastaan,
äiti katuu vahinkolastaan.
Valta voittaa ihmisyyden,
teräsnyrkkiin kuivuu kyynel.

Totuuden nimeen vannon.
En tiennyt tuskaa olevan,
en uskonut talven palaavan,
enkä siltojenkaan sortuvan.
Olin sokea, olen vieläkin...
Taivaanrannanmaalari.

Ja yhteen ääneen valamiehet huokaa,
oikeutta tavoitellen;
"Tänne hirttoköysi tuokaa."
En kestä elämää näin kylmää, pettävää,
jos unelmilta aika jää.