tällä viikolla ihmiset kaupungilla
ovat kävelleet tielleni normaalia useammin
tai ehkä minä olen liikkunut hitaammin, väistellyt ajatuksiani,
tappanut aikaa. tappanut aikaa

aika on tuhonnut kaiken mistä pidin itsessäni,
muovannut minusta valehtelijan,
joka luota ei edes omiin tunteisiinsa
en pääse irti, enkä siksi eteenpäin
ja taaksepäinkin on vaikea nähdä
läpi katumuksen siitä, kuinka olisin voinut olla

tältäkö tuntuu, kun ote irtoaa? tältäkö se tuntuu?

olen ottanut tavaksi katsoa aamuisin peiliin
vain varmistaakseni, että vielä olen täällä
ehkä jotkut vielä näkevät minut,
mutta enhän minä ole ollut paikalla aikoihin. paikalla aikoihin.

aika on tuhonnut kaiken mistä pidin itsessäni,
muovannut minusta valehtelijan,
joka luota ei edes omiin tunteisiinsa
en pääse irti, enkä siksi eteenpäin
ja taaksepäinkin on vaikea nähdä
läpi katumuksen siitä, kuinka olisin voinut olla

kirjoitan tehdäkseni selvän pettymyksistäni,
asioista, jotka ovat kuin sielusyöpä sisälläni
jos tietäisin, minkä sytyttää tuleen, tekisin sen heti
jos vain elämäni olisi konkreettinen kohde,
jonka voisin hajoittaa
lukeeko näitä kukaan?
ajaudun kauemmas tunti tunnilta
kuin junaan nukahtanut juhlien jälkeen kaupunkien päässä kotoa
nämä penkkien alle kätketyt salaisuudet eivät ainakaan lohduta
ne laskevat sekunteja
raskaita sekunteja

ja voi hyvä luoja,
minä olen vielä,
olen vielä täällä
ja tämä on elämäni

jos joku lukee tämän, tietäköön että minä olen vielä. etsikää minut ja pelastakaa
jos joku lukee tämän, tietäköön että minä olen vielä ja minä odotan.