Ei tummaa taivasta,
hämärän peitossa nää.
Sysimustaan elämään varjot hukkuu,
pilkahdus toivon, ajatus Tuonelan.

Yö keinuu, tuuli kuiskaa,
kantaa kauas kaikujaan.
Valo väistyy, jää vain tyhjyys,
sielut virran vietäviksi jää.

Ei päivää nouse, ei aamua koita,
vain varjojen viitta maata suojaa.
Pilkahdus toivon, kuin sammuva tähti,
kadoten Tuonelan kylmiin syliin.

Ikiroutaan ajan, huolet häviää,
ei enää huomista muista,
ei eilistä kaipaa.
Tyhjyys saapuu seurana Saivoon (sairaan),
syvyyksiin salaisuuksien.

Kaunoja ei hartiat enää kanna,
haavat umpeutuu, unohtuvat sodat.
Pohjolan pauhu hiljenee viimein,
kalman kosketus kaiken sovittaa.