Kommentoin tänään muuatta biisiä toteamalla, että melankolia toimii mainiosti silloin kun liikutaan niillä rajoilla, joilta hyvän maun ja huumorin raja ei ole kaukana. Tässä kyllä viisari heilahtaa aika kauas sen rajan tuolle puolen. Se on kyllä saavutus sinänsä, vaikka oikeastaanhan koko vaikutelma syntyy artistin ja kappaleen nimistä. Sanoista kun ei tietenkään genren kannalta oikeaoppisesti saa mitään selvää. Vaikka onhan tässä soitannollisestikin melkoista tylytystä. Rajua on lähdetty hakemaan, ja onhan se löytynyt.