Aina vaan taidokasta tuuttausta, mutta biisistä jää vähän välityön maku, vaikka kuinka yrittäisi päästä jyvälle. Kenties vaikutelman syynä on keskitempoisuus tai ehkä osien vähäisyydestä juontava toisteisuus. Aistillisuuttakaan ei ole siinä määrin kuin kappaleen nimi edellyttäisi. Ei tempaa siis täysin mukaansa, vaikka kitaraleadit ovat silkkaa asiaa ja lopetus hämyisyydessään mitä mainioin.

Lusiferssit painavat päänsä ja antavat melankolian viedä. Kuten edellä jo todettiin, erittäin hienoa kitarointia, ja kitarasounditkin kohdillaan epämääräistä flanger-efektiä myöten. Hjyvä! Laulaja on taas aivan käsittämättömän hapoissa, hienoa/häiritsevää. Rumpali soittaa yhtä hyvällä maulla ja tyylillä kuin muissakin tuotoksissanne, mutta miksi basso on auttamattoman kadoksissa? Nyyh. Mutta hieno biisi kuitenkin, Kärme-kappaleen ohella suosikkini tuotannostanne. Plussaa vielä tyylikkään hämärästä lopetuksesta!

Taattua laatua siis.

Pidän suuresti tuosta kitaransoittotavasta. Leijalevat urut luovat vaikutelman lähes eteerisestä ja rauhallisesta biisistä, mutta onhan tämä rock'n'rollia ja räyhäkästäkin. Mukavan erilainen kappale verrattuna muuhun tuotantoonne.

En ole ihan tällaista yhtyettä kyllä missään kuullut. Livenä täytyy nähdä. On aina hyvä merkki, kun kappale täytyy kuunnella heti uudestaan, kuten tässä tapauksessa. Kitaroissa taas hyvä soundi ja niiden soittotyyli on virkistävää, kun ei kuulijalle tule vaivaannuttavaa tunnetta itsekorostuksesta ja egotrippailusta. Lopun Pink Floyd (Barret-era) urkuilu oli mahtava. Mikään elementti ei kuitenkaan itsessään nouse yli muiden, vaan kaikki palvelevat samaa tarkoitusta, kappaletta itseään. Kunnioitan rohkeutta tällaisessa genressä(?) rikkoa perinteinen biisikaava. Tällaisten bändien takia täällä mikserissä jaksaa edelleen käydä!