Peteltä irtoo tää tyyli hyvin. Trubaduuri meinikiä! Laulua oisin miksannu pikkusen enemmän pintaan. Teksti ihan kivaa perisuomalaista kerrontaa, joka sopii ihan hyvin tämmöseen haikeaan kamaan. Ysi tärähtää taas tiskiin!

Tonne ylähä "puukissan" kommenttiin täytyy sen verran sanua täs, notta voisin kyllä tietenki teherä hianoja tarinoota vaikkapa lyijykynistä ja tairampa teheräkki ; ), mutta tuo nyt vaan oli mulle tärkee tarina - ja uskon kyllä, että sitä samaa "tylsää" soppaa täs nieleskelee yks sun toinenki - ja päivittäin... : D P.S. Eikä nää jutut tartte aina muille kolistakkaan - nää on näitä mun piäniä näkökulumia vaan ; )

Edelleen allekirjoittanutta viehättää soundin omaperäisyys ja alaston sydän-meininki. Tässä kipaleessa oli mielestäni jotakin Leonard Cohenmaista. Tekijällä on oma uniikki soundi ja se on suuri rikkaus. Kyllä sitä mainstreamia piisaa. Ja mun mielestä miehen pitää laulaa miesnäkökulmasta, ettei mene teennäiseksi. Ja jos laulu on tekijälle henkilökohtaisesti tärkeä, niin se on jo paljon. Niin paljon on sisällyksetöntä sanaa tässä maailmassa.

Näitä kasetteja ja levyjä on itse kukin jättänyt minne sattuu, hyvin ja huonoin seurauksin. Monia biisejäkään en enää edes muista, oliko se Puolikuuta vai Popedaa.

Tämä on niin tutuntuntuista tarinaa, ehkä turhankin tavallista tarinaa, että nousisi edes kuumaksi perunaksi saati saisi sydämen sykkeen kohoamaan.

Jollain toisella tavalla, ehkä sanoman esiintuomisessa olisi voinut kertoilla jotain mitä ei olisi jo kerrottu niin moneen kertaan.

Esim. (naisnäkökulmaa toisin tähän): Mä jätin mun bootsit sun luo ja lähdin rappusia alas sukkasillani, mut sä nakkasit ne mun perään. Ja mä paiskasin ulko-oven kiinni niin, että lasi helähti rikki, lähetit mulle kasetin ja laskun, kiitti veesti vieläkin, huoks.

Pahoittelen, jos survoin tätä, mutta tää on vaan nyt niin tätä ;)