Lähdetään siitä, että Eino Leinon runoja säveliksi pukeva ihminen ei voi olla läpeensä paha.

Leinon varhaistuotantoon kuuluva, antologioissa varsin harvinainen, kalevalaisia kaikuja henkivä Samettisilmä –runo on saanut Elon Ilen hyppysissä tekstin tunnelmaa tukevan, konstailemattoman sävelasun. Liekö sitten joosekeskitalomaisen, naturalistisen tuotannon vaiko solistin dave-henkisen, suurpiirteisen artikulaation syytä, osa sanoista menee ainakin parilla ensimmäisellä kuuntelukerralla kuuntelijalta auttamattomasti ohi, mitä ei toivoisi tapahtuvan – varsinkin, kun käsillä on suomalaisen sanataiteen historian kiistattomimman neron aivan liian vähälle huomiolle jäänyt voimannäyte.

Tämäntyyppiset Leino-sävellykset ovat ilman epäilystä melkoisen kovaa kamaa jatkoilla kuuden aikaan aamulla, kun pastis lasissa vähenee, ja aika ja paikka menettävät hetkeksi merkityksensä. Sellaisia hetkiä tarvitaan täällä Jumalan selän takana aina aika ajoin.