Kännisooloon sopii varmaan aika hienosti kännikommentti... anteeksi jo etukäteen.
Aloitus oli aikamoisen hupaisa. Mikään ei ole niin kivaa kuin se että pääsee salakuuntelemaan sitä mitä bändin kesken puhutaan. Kesken laulamisen (voiko tuota sanoa laulamiseksi... ) yskähtely on melkein yhtä huippua.
Vokalisointi oli jälleen kerran oikein pelottavaa. Sitä kuunnellessa mietitytti ihan tosissaan että miten tuommoisen äänen saa aikaan... sanoista ei saanut selvää mutta kun örinälinjalle eksytään niin niinhän siinä aina käy.
Rumpaloinnissa oli oikein mukavasti eloa. Komppipeltiä kilisteltiin taas vähän liian runsaalla kädellä mutta komppi eli ja hengitti koko ajan.
Kitarointi oli ajoittain aika pop kun ottaa huomioon että tämä kuitenkin putoaa metallilaatikkoon. Se loi kokonaisuuteen kontrastin joka tämänsorttisesta musisoinnista yleensä puuttuu. Eikä se soolokaan niin kovin känniseltä kuulostanut.
Kokonaisuudessaan tämä oli varsin nautinnollinen paketti, sekä painava että kepeä, jollain tasolla ristiriitainen säilyttäen silti oman itsensä harmonian. Olin kuulevinani kaiken alla jopa häivähdyksen itseironiaa joka on aina tervetullut mauste musisointiin.

Laulu ylös kaivosta varsinkin toi lasivillakurkkulaulanta,kokeilas sillee et se ja kitarat tulee ihan vitun lujaa ja kaikki muu piipitystä.vois toimii.

Tyylikkään pelkistetty ja kuulas kokonaisuus. Rujot osuudet tuovat vastapainoa kirkkaalle melodiarakenteelle. Soundit ovat hieman suttuiset, mutta eivät pääse pahasti häiritsemään. Ihan tyylikäs, vaikkakin hieman "kolkon" oloinen veisu.

Alun kitarapimputus oli hassu kaikessa söpöydessään. Mörinän alkaessa tulee mieleen se että onko tässä yritetty rakentaa joku deathmetal balladi, jossa joku metsänpeikkä fiilistelee ja laulaa menetetystä rakkaudesta. Eipä tässä kaikenkaikkiaan ollut oikeastaan mitään mistä ottaa kiinni. Kitarasoolokin oli niin hyvin piilotettu tuon kaiken muun alle ettei sitä rehellisesti sanoen edes kuule. Tämä on vaan tällanen biiisi joka soi kerran ja unohtuu jo seuraavan biisin kohdalla.