Viime aikoina olen jonkin verran pohdiskellut sitä, että jos on olemassa totuus, se ei ole subjektiivinen. Sen olemassa olo ei siis johdu siitä uskonko siihen vai en. Elämässä kaikki tuntuu palvelevan jotain. Jokainen syntyy tiettyyn aikaan ja paikkaan, jossa hän on tietyn yhteisön alaisena. Vaikka hän nousisi korkeimmaksi auktoriteetiksi, hän silti palvelisi alaisiaan. En näe asettamattomia rajoja moraalisessa elämässä vapaudeksi vaan orjuuttavana tekijänä ihmiselämässä, joka ei tunne omaa rajallisuuttaan. Mitä tahdon palvella?

Voin toki pyrkiä palvelemaan omia nautintojani, mutta loppujen lopuksi päämäärää ei näy.

Pyrin ehkä näkemään kuinka korkealle riittää mainen kunnia, mutta loppujen lopuksi turrun, koska en voi saavuttaa mitään.

Palvellessani siis huomaan, että edes sitä, mihin olen sidottu, en kykene kunnolla tekemään. Kenelle kelpaa vaillinainen palvelus?



Dwight L. Moody sanoi aikoinaan, että Jeesukselle emme koskaan voi tuoda muuta kuin syntisyytemme, Isälle emme muuta kuin Hänen poikansa. Huomaan siis, että elämäni avaimet ovat paradokseissa. Saan omakseni sen, mitä en voi kuoleman tähden omistaa, vain antamalla pois sen mitä siitä tällä hetkellä näen -oma elämäni. Sen voin antaa eläväksi uhriksi jokainen päivä. Vaikka tekisin sen korulausein ja laupeuden teoin, olisin vain vajaa. Sen sijaan, että keskittyisin omaan vaillinaiseen palvelukseeni, voin tänä päivänä keskittyä häneen, joka on minut siitä vapauttanut.



Ihmisen ymmärrys ei ole tehty sitä ymmärtämään:

Saan sen mistä luovun

Vahvuus on heikkoudessa

Turva löytyy vaarallisuudesta

Mitä vähemmän teet sitä enemmän taphtuu

Yksinäisyys on yhdessä olossa

Yhdessä olo on yksinäisyydessä

Kärsin rakastaakseni





Nämä eivät ole taolaisia koaneita. Uskon, että tulee se päivä jolloin Ihmisen Poika laskeutuu enkelin käskyhuudon kuuluessa ja seurakunta kohotetaan taivaisiin.



Ehkä pidät minua hulluna. Ketä sinä palvelet?