Uuden maailman rajalla.



Jo säteet aamunauringon,

taas pilvipeitteen jakaa.

Vain tuulen kutsu latvoja,

ikihonkain keinuttaa.

Vaan turha on seilata ajan taa,

kosk’ sielt et löydä tätä maailmaa.

Jo tuulet talven viimeisen,

pian meidät vapauttaa.



Halki yön peiton harmahan

usvaverho tuo päivän uudestaan.

Näin kohtalonsa kätkemä,

on ihminen ainiaan.

Vain valkeus hiljaisuudessaan,

eksyttää kulkijan pois polultaan.

Hän uinuu alla nietosten,

uutta maailmaa odottaen.



Tulen lämpö kulkijan saa,

hetkeks matkastaan luopumaan.

Hän katsoo polkua valkeaa,

ja puiden alle nukahtaa.

Vaan koti jää vielä matkan taa,

kun ei kuulu matkoiltaan tuot’ kulkijaa.

Nyt alla puiden lumisten,

ikävänsä unohtaa.



Nuo säteet aamunauringon,

jo pilvipeitteen jakoi.

Vain tuulen kutsu latvoja,

ikihonkain keinutti.

Hän turhaan seilasi ajan taa,

nyt kaipuuta on rannat tulvillaan

Nyt tuulet talven viimeisen,

jo kaukaisilta kuulostaa.